Takis Fotopouloksen haastattelu

Takis Fotopouloksen haastattelu.

Moniulotteinen kriisi ja uusi järjestelmän vastainen liikehdintä


Haastattelijana Mika Pekkola



Nykyisen moniulotteisen kriisin merkityksestä


Mika Pekkola: Mistä nykyinen moniulotteisessa kriisissä on kyse, ja millaisia muutoksia meidän on tehtävä selviytyäksemme siitä?


Takis Fotopoulos: Nykyinen moniulotteinen kriisi ulottuu kaikkiin institutionaalisiin rakenteisiin ja niitä vastaaviin yhteiskunnallisesti vallitseviin arvoihin. Se ulottuu koko yhteiskuntaamme, jota luonnehtivat institutionaalisesti talouden osalta kansainvälistynyt markkinatalous ja politiikan osalta nk. ”demokratia” (eräänlainen liberaali oligarkia). Tämä kriisi on siten:


* taloudellinen, valtavien ja kasvavien tulo- ja omaisuuserojen luonnehtiessa maiden ja yhteiskunnallisten ryhmien välisiä suhteita;

* poliittinen, politiikkaa kohtaan tunnetun kasvavan apatian merkityksessä;

* yhteiskunnallinen, jatkuvan kriisin luonnehtiessa patriarkaalisuuden romahtamisen jälkeen sukupuolten välisiä suhteita tai saman kriisin luonnehtiessa opiskelijaliikkeiden hajoamisen jälkeen opettajien ja opiskelijoiden välisiä suhteita jne;

* kulttuurinen, kasvavan yhdenmukaistumisen merkityksessä;

* ideologinen, kaikkien annettujen ideologisten ”totuuksien” kyseenalaistamisen merkityksessä – ja viimeisenä, mutta ei missään mielessä vähäisimpänä –

* ekologinen, planeettaamme ja inhimillistä elämää koskevan kasvavan uhan merkityksessä.


Samalla juuri ne arvot joille nämä rakenteet perustuvat ovat tulleet kyseenalaistetuksi. Implisiittisesti tämän osoittavat pyrkimykset kehittää vaihtoehtoisia taloudellisia järjestelmiä, erilaisten paikallistason itsehallintamuotojen kukoistus sekä omaisuusrikosten ja huumeiden käytön räjähdyksenomainen kasvu. Eksplisiittisesti tämä ilmenee kasvuideologialle ja nykyiselle kasvutaloudelle perustan antaneen edistyksen ajatuksen kyseenalaistamisena.

Mitä tulee muutoksiin, joita on tehtävä tämän laaja-alaisen, syvän ja jatkuvasti pahenevan kriisin ylittämiseksi, olennaista on tarttua kriisin syihin. Mikäli tarkastelemme yksitellen kriisin jokaista osatekijää, meille selviää, että ongelmien perimmäinen syy piilee vallan kasvavassa keskittymisessä niin poliittisella, taloudellisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Teollisen vallankumouksen myötä kehittyneen markkinatalouden sekä sen poliittisen vastineen edustuksellisen “demokratian” toimintalaeilla on ratkaiseva rooli tässä vallan keskittymisprosessissa, joka ulottuu kaikille tasoille.


Kyseisiä instituutioita vastaavan arvojärjestelmän osalta tähdellistä on ollut taloudellisen vallan keskittymisen perusteleminen ideologisesti taloudellisen liberalismin avulla, poliittisen vallan keskittymisen perusteleminen poliittisen liberalismin avulla ja nykyisen luonnon tuhoamisen perusteleminen kasvuideologian ja kulutuskulttuurin avulla ja niin edelleen.


Nykyisen kriisin ylittäminen edellyttääkin väistämättä katkosta vallitseviin rakenteisiin ja arvoihin. Muutos voi tulla vain vallitsevien instituutioiden ja niille perustuvien arvojärjestelmien ulkopuolelta.



Moderneista instituutioista sekä kapitalismin ja markkinatalouden välisestä erosta


Olet korostanut markkinatalouden ja edustuksellisen demokratian roolia moderniteetissa. Onko moderniteetti ymmärrettävissä yksinomaan näiden kahden ilmiön näkökulmasta, vai tulisiko meidän niiden lisäksi huomioida myös muita siihen liittyviä ilmiöitä, kuten subjektiivisuuden korostuminen, sekularisaatio, sosiaalisten suhteiden välittyneisyys, järjestyksen rakentaminen jne.?


Tietenkään moderniteettia ei voida ymmärtää vain markkinatalouden ja edustuksellisen demokratian kautta. Olenkin painottanut muita modernin keskeisiä piirteitä sekä Democracy and Nature -lehdessä julkaistussa artikkelissani “The Myth of Postmodernity” että myös muissa nykyistä irrationalismin nousua käsittelevissä teksteissäni. Tärkeimpiä näistä piirteistä ovat rationalismin uusi nousu ja tieteen kukoistus, jotka molemmat edustavat autonomiatradition elpymistä. Tosin markkinatalouden ja sen poliittisen vastineen edustuksellisen “demokratian” myötä syntyneet uudet eliitit ovat tietenkin käyttäneet sekä rationalismia että tiedettä omien etujensa ajamisessa. Markkinatalousjärjestelmän ja sen poliittisen vastineen institutionalisoituminen muodostavat kuitenkin perustan niille piirteille, joiden katsomme yleisesti ottaen luonnehtivan moderneja yhteiskuntia. Näitä piirteitä ovat:


* ryhmien tai yhteisöjen korvautuminen yksilöillä (yhteiskunnan perustavana yksikkönä);

* tarkasti määriteltyjen erityistehtävien jakaminen perinteisten yhteiskunnallisten ja poliittisten instituutioiden (perhe, yhteisö, kuningas, jne.) sijaan moderneille instituutiolle pitkälle kehittyneen työnjaon puitteissa;

* moderneille yhteiskunnille ominaisten instituutioiden hallitseminen tapojen ja traditioiden sijaan ”säännöillä”, ja niin edelleen.


Itse asiassa juuri nämä kaksi perustavanlaatuista instituutiota (markkinatalousjärjestelmä ja edustuksellinen “demokratia”), muodostavat määritelmän moderniteetille. Tultuaan nykypäivänä yleismaailmallisiksi ne osoittavat selvästi miksi emme ole siirtyneet uudelle postmodernille aikakaudelle, joka edustaa postmodernistien väitteiden mukaan katkosta moderniteettiin nähden. Päinvastoin olemme siirtyneet uudenlaiseen moderniteettiin, uusliberalistiseen globalisaatioon, joka seuraa 1800-luvun liberaalia ja 1900-luvun valtiojohtoista moderniteettia.


Olet kirjoittanut markkinatalouden ja kapitalismin eroista. Voisitko hieman selventää näiden kahden järjestelmän välisiä eroavaisuuksia? Miksi meidän tulisi pyrkiä käsityksesi mukaan kamppailemaan kapitalismin sijaan markkinataloutta vastaan?


Olisi suuri väärinymmärrys todeta, että kannattamani inklusiivisen demokratian projekti (ID-projekti) kehottaisi vain kamppailuun markkinataloutta eikä lainkaan kapitalismia vastaan! Totesin teoksissani Towards An Inclusive Democracy ja Present Multi-dimensional Crisis, ettei kapitalismia tulisi samaistaa markkinatalouteen, kuten usein tehdään, sillä “markkinatalous” on “kapitalismia” laajempi käsite. Markkinatalous viittaa resurssien jakamiseen, kun taas kapitalismi viittaa omistussuhteisiin. Vaikka markkinatalous assosioituukin historiallisesti vahvasti kapitalismiin (esim. yksityisomaisuuden ja tuotantovoimien kontrollin vuoksi), markkinoilla tapahtuva resurssien jako ei ole mahdollista yhteisomistuksen ja taloudellisten resurssien kontrollin puitteissa. Kapitalismin ja markkinatalouden välinen erottelu on juuri nyt erityisen käyttökelpoinen monien “vasemmistolaisiksi” julistautuneiden löydettyä keskusjohtoisen suunnitelmatalouden romahtamisen myötä uudestaan “sosialistisen” markkinatalouden edut sekä toisaalta useiden etelässä vaikuttavien “kommunistipuolueiden” valittua strategiakseen “sosialistisen” markkinatalouden rakentamisen. Tästä seuraa väistämättä synteesi, jossa yhdistyvät molempien huonoimmat puolet: markkinataloudesta valtava epätasa-arvo, perustavanlaatuisten yhteiskunnallisten palvelujen kuten terveydenhuollon jne. katoaminen ja valtiojohtoisesta “sosialismista” autoritaarisuus, poliittisten vapauksien puute jne. Olenkin aina painottanut, ettei uuden vapautukseen tähtäävään projektin päämääränä tulisi olla vain kapitalististen omistussuhteiden vaan koko markkinatalousjärjestelmän kumoaminen.


Olet kirjoittanut, että eräs keskeisistä moderniteettia luonnehtivista piirteistä on talouden vapautuminen poliittisen sfäärin kontrollista. Millä tavalla vastaat libertaarisen oikeiston esittämään kritiikkiin siitä, että elämme todellisuudessa sekataloudessa, emme suinkaan kapitalismissa (sillä vain laissez-faire kapitalismi on todellista kapitalismia), että talous ei ole vapaa, vaan valtioiden säätelemää, vaikkakin nämä valtiot ovat heikkoja.


Vastaukseni perustuu seuraavaan kolmeen huomioon ID-projektin historiallisessa analyysissa.


* Ensinnäkin, talouden eriytyminen poliittisesta järjestelmästä (mikä ei tietenkään ole sama asia kuin valtio) on eräs modernin keskeisimpiä piirteitä.

* Toiseksi, kapitalismi viittaa tuotantovoimien omistukseen, mikä on eri asia kuin resurssien jakaminen (ts. kysymys siitä elämmekö laissez-faire taloudessa vai yhteiskunnallisesti säädellyssä taloudessa tai jopa suunnitelmataloudessa). Tästä syystä ”sosialistinen” markkinatalous ja kapitalistinen “suunnitelmatalous” ovat mahdollisia. Ensimmäisen osalta esimerkkinä toimii nyky-Kiina, jälkimmäisen osalta Britannian sotatalous toisen maailmansodan aikana tai sodan jälkeen Ranskassa ja muualla sovellettu indikatiivinen suunnittelu.

* Kolmanneksi, jaan moderniteetin kirjoituksissani kolmeen vaiheeseen: liberaaliin, valtiojohtoiseen ja uusliberalistiseen. Liberaalin moderniteetin puitteissa valtioiden markkinoille asettamat rajoitukset olivat hyvin vähäisiä ja harvinaisia. Valtiojohtoisen moderniteetin puitteissa elimme juuri sellaisessa sekataloudessa, josta mainitsemasi liberataarit puhuvat – ja joilla ei ilmiselvästi ole minkäänlaista käsitystä siitä millaista systeemistä muutosta uusliberalistinen globalisaatio edustaa. Valtiojohtoisessa moderniteetissa valtiot todellakin kontrolloivat markkinoita ja vaikuttivat joko suoralla tai epäsuoralla tavalla kansantuloon, työllisyyteen jne. sekä tietenkin hyvinvointivaltioiden jatkuvaan laajentumiseen. Nykyinen uusliberalistinen moderniteetti edustaa tavallaan liberaalin ja valtiojohtoisen moderniteetin synteesiä, kuten kuvailin kirjassani Towards An Inclusive Democracy kymmenen vuotta sitten. Valtiot eivät siis enää kontrolloi markkinoita (eivätkä ne siihen enää kykenisikään viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kaikissa kehittyneissä maissa toteutettujen massiivisten yksityistämisten, hyvinvointivaltion tehokkaan purkamisen ja muiden vastaavien toimien seurauksena). Tällä hetkellä valtiot vain takaavat sisäiset ja ulkoiset ehdot markkinoiden vakaudelle sekä “terveelle” tuotannolle leikkaamalla tuotannon suoria ja epäsuoria kustannuksia (matalat verot suuryrityksille ja sijoittajille, työnantajien vähäiset velvollisuudet sosiaaliturvan suhteen jne.).


Nykyisiä kontrollikeinoja voidaankin luonnehtia sääteleviksi kontrollikeinoiksi (regulatory controls), kuten tein kirjassani. Taloudelliset eliitit ovat ottaneet ne käyttöönsä markkinoiden ”säätelyn” nimissä, ja luoneet siten vakaan perustan sulavasti toimivalle markkinataloudelle puuttumatta kuitenkaan sille ominaiseen itsesäätelevään luonteeseen. Markkinatalouden luominen ja ylläpitäminen vaativat aina tällaisia kontrolleja. Maailman kauppajärjestön ja Maastrichtin/Amsterdamin sopimusten asettamat kontrollit ovat nykypuitteissa esimerkkejä tällaisista kontrollikeinoista, joilla pyritään säätelemään maailmanmarkkinoita ja Euroopan markkinoita lähinnä säätelevien tahojen (monikansalliset yritykset, suuret eurooppalaiset kansalliset ja ylikansalliset yritykset jne.) etujen mukaisesti. Tällaisia kontrollikeinoja on sovellettu laajasti läpi markkinatalouden historian, eikä niillä ole mitään tekemistä markkinoiden todellisen yhteiskunnallisen kontrollin kanssa, ymmärrettiinpä nämä kontrollit siten laveassa, kotimaisten tuotteiden ja pääomamarkkinoiden suojelemisen merkityksessä (tariffit, maahantuontikontrollit, pörssikontrollit, jne.) tai suppeassa, ihmisten ja luonnon markkinoiden vaikutuksilta suojaamisen merkityksessä (työttömyyslainsäädäntö, hyvinvointietuudet, täystyöllisyyden turvaavat makrotaloudelliset kontrollit jne.). Tämänkaltaiset kontrollit ovat nykyisessä kansainvälistyneessä markkinataloudessa joko hyvin rajoittuneita tai kaikilla mahdollisilla tavoilla mitätöityjä.



Inklusiivisen demokratian merkityksestä suhteessa sosialismiin ja anarkismiin


Pieni kysymys inklusiivisen demokratian käsitteestä. Tarkoitatko inklusiivisella sitä, että kaikki kansalaiset osallistuvat aktiivisesti poliittiseen prosessiin vai sitä, että poliittinen sisältää myös taloudellisen, ekologisen jne. ulottuvuuden?


Tarkoitan sillä molempia, mutta myös jotain muuta. Kuten hyvin tiedetään, tiettyjen ihmisten ekskluusio poliittisesta prosessista muodosti klassiselle ateenalaiselle demokratialle perustavanlaatuisen ongelman. Syynä tähän oli kapea määritelmä kansalaisuudesta, joka silti vastasi täysin tuolloin vallitsevia käsityksiä – meidän ei tulisi unohtaa, että orjuus lakkautettiin vasta kaksi tai kolme vuosisataa sitten, ja että naiset saivat äänestysoikeuden vasta viime vuosisadalla! Toisaalta syy siihen miksi nykyinen demokratia ei ole inklusiivista ei piile yksinomaan siinä tosiasiassa, että se ei ole samanaikaisesti taloudellista, ekologista tai yhteiskunnallista demokratiaa, vaan siinä tosiasiassa, ettei se ole minkäänlaista demokratiaa! Demokratia edellyttää, että kaikki kansalaiset ottavat osaa niiden päätösten tekemiseen, jotka vaikuttavat yhteiskunnallisen elämän poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja ekologisiin piirteisiin. Toisin sanoen demokratia tarkoittaa poliittisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen vallan tasapuolista jakoa laveassa merkityksessä. Kaikenlainen vallan keskittyminen on yhteen sopimatonta aidon demokratian kanssa – tätä aitoa demokratiaa me kutsumme inklusiiviseksi demokratiaksi.


Kuinka inklusiivisen demokratian ajatus poikkeaa libertaarisesta sosialismista vai tulisiko se ymmärtää yksinkertaisesti libertaariseksi sosialismiksi, jossa painotetaan suoran demokratian merkitystä? Tai sama kysymys yleisemmällä tasolla: kuinka suhteuttaisit ajattelusi sosialismiin ja anarkismiin?


Inklusiivisen demokratian projekti ei ole vain teoreettinen rakennelma, vaan pyrkii synteesiin kahden emansipatorisen tradition välillä. Ensimmäinen näistä on autonomia-/demokratiatraditioon ja anarkistiseen traditioon lukeutuva libertaarinen sosialismi (pois lukien tietyt individualistiset virtaukset, jotka ovat nousseet dominoiviksi siinä mitä anarkistisesta liikkeestä on nykyään jäljellä), ja toisen muodostavat feminismin, vihreän liikkeen, identiteettiliikkeiden kaltaiset ”uudet yhteiskunnalliset liikkeet”. ID-projekti ei pyri kuitenkaan vain näiden synteesiin, vaan sen päämääränä on ylittää kaikki nämä traditiot ja liikkeet historiallisen kokemuksen, erityisesti kahden viime vuosisadan tapahtumien, valossa. ID-projektin ja edellä mainittujen traditioiden välillä on siis merkittäviä eroavaisuuksia sekä historiallisen analyysin että nykytilan analyysin kannalta, mutta myös suhteessa siihen millä tavalla tuleva emansipatorinen yhteiskunta muotoillaan ja lopulta millaisia strategioita tullaan käyttämään siirtymässä täältä sinne.


ID-analyysi perustuu valtajärjestelmien ja -suhteiden yleiselle analyysille, eikä vain taloudellisten rakenteiden ja suhteiden (marxilainen/sosialistinen traditio) tai poliittisten rakenteiden ja suhteiden (anarkistinen traditio) analyysiin.

Inklusiivisen demokratiaan perustuva tulevaisuuden yhteiskunta hallitsee itseään kaikilla tasoilla. Sen puitteissa kansalaiset säätävät itse omat lakinsa ja totuutensa vapaana uskonnon, tradition, tietynlaisen historiantulkinnan (marxismi), yhteiskunnan ja luonnon välisen suhteen tai ihmisluonnon (lukuisat anarkistiset tulkinnat) kaltaisten auktoriteettien antamista ulkopuolisista totuuksista. Se hylkää niin ikään perinteisen anarkokommunistisen ajatuksen niukkuuden jälkeisestä yhteiskunnasta (jota monet anarkistit ja kommunistit pitävät “välttämättömänä” objektiivisena vaiheena, jonka läpi meidän on kuljettava päästäksemme vapauden valtakuntaan). ID-projekti hyväksyy eksplisiittisesti niukkuuden yhteiskunnan, joka on kuitenkin institutionaalisesti katsottuna vailla valtiovaltaa, markkinoita ja rahaa, ja jossa kommunistinen periaate “jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan” pätee perustarpeiden osalta ja periaate “jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle vaivannäönsä mukaan” pätee muiden kuin perustarpeiden osalta. Kaikki tämä tapahtuu valinnanvapauden tarpeen takaavassa taloudellisessa kontekstissa.

Lopulta, mitä siirtymästrategiaan tulee, ID-projektin näkökulmasta vapautukseen tähtäävän projektin täytyy muuttua hegemoniseksi ennen instituutioissa tapahtuvaa yleistä muutosta. Se eroaa tässä sosialistisista ja anarkistisista liikkeistä, joiden päämääränä on ensisijaisesti instituutioiden muuttaminen, jota seuraa myöhemmin vapautusparadigman dominoivaksi tekevä yleinen muutos arvoissa. ID-projekti ei siis edellytä yksioikoisesti vain vallitsevan järjestelmän väkivaltaisen lakkauttamisen myötä toteutuvaa ideologista muutosta, kuten vuoden 1917 vallankumouksessa tapahtui hyvin tunnetuin autoritaarisin seurauksin, vaan järjestelmän vastaisten instituutioiden ja niitä vastaavien arvojärjestelmien rakentamista (vaihtoehtona olemassa oleville instituutioille ja arvoille) nykyisen yhteiskunnan sisällä.


Edustuksellista demokratiaa on puolustettu suoraa demokratiaa kannattavien kritiikiltä sillä perusteella, ettei poliittisten päätösten tekemiseen vaadita ainoastaan asiantuntijatietoa, vaan myös runsaasti aikaa ja vaivaa, ja että ainoastaan “ammattipoliitikoilla” on tarpeeksi aikaa ja resursseja, jotta he voivat perehtyä riittävän syvällisesti ratkaisua vaativiin poliittisiin ongelmiin. Kuinka suoran demokratian kontekstissa kansalaisille voidaan taata riittävä tietämys, jotta he voisivat tehdä niitä päätöksiä joita heiltä odotetaan?


Klassisen ateenalaisen demokratian ajoista lähtien ihmiset ovat tiedostaneet, ettei politiikka ole sanan varsinaisessa merkityksessä sellaista aktiviteettia, joka vaatisi erityistietämystä. Itse asiassa klassinen demokratian määritelmä ihmisten itsensä käyttämän suoran päätäntövallan merkityksessä säilyi vallitsevana aina 1700-luvun lopulle saakka, jolloin Yhdysvaltain perustuslain luojat (founding fathers) suoraan sanottuna kehittivät edustuksellisen ”demokratian”. He eivät omaksuneet edustuksellista demokratiaa sen vuoksi, että olisivat katsoneet väestön olleen liian suuri tai ongelmien olevan liian monimutkaisia suoran demokratian toimimisen kannalta, kuten amerikkalainen kirjailija Ellen Wood on osoittanut. Sen sijaan heidän ajattelivat, ettei massoille voitu antaa itsenäistä päätösvaltaa kaikissa asioissa ja että tarvittiin järjestelmä, jossa tietoa ja erityisosaamista hallussaan pitävät eliitit päättäisivät tärkeistä asioista. Tosin sanoen he omaksuivat feodaaliseen vallan keskittämiseen perustuvan järjestelmän vastakohtana esimerkiksi Uuden-Englannin kaupunkikokousten suoralle demokratialle tehdäkseen suoran demokratian mahdottomaksi, eikä toisinpäin, kuten edustuksellisen “demokratian” kannattajat nykyään väittävät. Lisäksi argumentti nykyajan monimutkaisten ongelmien jne. vaatimasta erityistietämyksestä on itse asiassa harhaanjohtava, sillä kokoukset voivat tehdä erityistietämystä vaativia päätöksiä kuultuaan eri näkökulmista ongelmia lähestyviä asiantuntijoita - aivan kuten ammattipoliitikotkin tekevät nykyään!


Mitä tulee argumenttiin, joka kohdistuu vaadittavan tietämyksen puutteeseen, aidon demokratian luomisen ennakkoehtona on tietenkin se, että joukkoviestimet lakkaavat esittämästä sitä roolia, joka niillä tänä päivänä on. Joukkoviestimien on lakattava tukemasta niiden poliittisten ja taloudellisten eliittien näkemyksiä, jotka kontrolloivat niitä ja/tai omistavat ne. Kunnallisten, alueellisten ja valtiollisten kokousten sekä tiedotusvälineissä työskentelevien ihmisten erityisohjeistuksen alaisuudessa toimivan demokraattisen joukkoviestinnän perustehtävänä on levittää kansalle kaikki se informaatio, jota tärkeiden asioiden päättämisessä tarvitaan.


Lopulta, mitä tulee ajanpuutetta koskevaan argumenttiin, ihmisillä voisi hyvinkin olla nykyisin enemmän aikaa osallistua kokouksiin kuin esimerkiksi antiikin Ateenassa, sillä nykyteknologian ansiosta vain muutama tunti töitä päivässä riittäisi perustarpeiden tyydyttämiseen vaadittavien tavaroiden ja palveluiden tuottamiseen. Kun tämä argumentti esitetään edustuksellisen ”demokratian” kannattajille, he yleensä väittävät, etteivät ihmiset olisi valmiita käyttämään riittävästi aikaansa kokoustyölle. Tämä argumentti kuitenkin ottaa annettuna nykyisen tilanteen, jossa kansalaiset ovat muuttuneet kuluttajiksi ja politiikka välineeksi tiettyjen päämäärien toteuttamisessa, sen sijaan että se olisi päämäärä itsessään. Toisin sanoen inklusiivisen demokratian käsite perustuu “osallistuvalle” aktiiviselle kansalaisuudelle, jota Hannah Arendt on teoksissaan käsitellyt. Tämän käsityksen mukaan “poliittinen aktiviteetti ei ole keino päämäärien saavuttamiseksi, vaan päämäärä itsessään; poliittiseen toimintaan ei osallistuta oman hyvinvoinnin edistämisen vuoksi, vaan vapauden, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden, rohkeuden ja erinomaisuuden kaltaisten, poliittiselle elämälle sisäsyntyisten periaatteiden toteuttamisen vuoksi.” Onkin itsestään selvää, että tämä kansalaisuuden käsitys eroaa laadullisesti sekä liberaalista että sosiaalidemokraattisesta käsityksestä, jotka molemmat perustuvat “instrumentaaliselle” näkemykselle kansalaisuudesta, ts. näkemykselle jonka mukaan kansalaisilla on tiettyjä oikeuksia, joita he voivat käyttää välineinä tavoitellessaan yksilöllistä hyvinvointiaan.


Kasvutalouden kritiikki kuuluu olennaisena osana analyysiisi nykyisestä moniulotteisesta kriisistä. Kuinka kuvailisit talousjärjestelmää, joka ei perustu kasvuideologialle?


Jotta voisimme kuvata talousjärjestelmää, joka ei perustu kasvuideologian varaan meidän tulee hahmotella käsitystä taloudellisesta demokratiasta. Ensinnäkin puhe poliittisen vallan tasajaosta on merkityksetöntä, ellei sitä kytketä taloudellisen vallan tasajakoon. Tämä tarkoittaa sitä, että taloudellisessa demokratiassa demoksesta tulee taloudellisen elämän autenttinen yksikkö, sillä nykypäivänä taloudellinen demokratia ei ole mahdollista, ellei tuotantovoimien omistusta ja kontrollointia organisoida paikallisella (”kunnallisella”) tasolla. Yhteiskuntaa voidaan pitää taloudellisessa mielessä demokraattisena seuraavien ehtojen täyttyessä.


* Institutionalisoituneen vallan keskittymisen lakkauttaminen kaikilla tasoilla. Tämä edellyttää: a) oligarkkisten institutionaalisten taloudellisten prosessien poissaoloa, ts. kaikki talouden hoitamista koskevat ”makroekonomiset” päätökset (tuotannon taso, kulutus ja investoinnit, työn ja vapaa-ajan suhde, käytettävä teknologia jne.) tehdään kollektiivisesti kansalaisten toimesta ja ilman edustusta, kun taas ”mikroekonomiset” päätökset työpaikkojen ja kotitalouksien tasolla tehdään työntekijöiden ja kotitalouksien/kuluttajien toimesta, ja b) epätasa-arvoisia taloudellisia suhteita edustavien institutionalisoituneiden taloudellisten rakenteiden poissaoloa, ts. tuotantovälineet ja jakelu ovat sekä kollektiivisesti omistettuja että demoksen ja kansalaisten suoran kontrollin alaisia. Tuloerot ovat tässä mallissa seurausta yksilöiden tekemästä ylimääräisestä vapaaehtoistyöstä. Jokaisen työkykyisen ihmisen vaaditaan tekevän sen verran työtä, että perustarpeet tulevat tyydytetyiksi; vaaditun työn lisäksi tehty ylimääräinen työ tekee mahdolliseksi vain ylimääräisen kulutuksen, sillä omaisuuden kasautuminen yksittäisille ihmisille ei ole mahdollista. Talouden kunnallinen omistus muodostaa siis demokraattisen omistuksen taloudellisen rakenteen, kun taas kansalaisten suora osallistuminen taloudellisiin päätöksiin antaa puitteet talouden demokraattiselle ja kattavalle kontrolliprosessille.


* Radikaali hajauttaminen (joka voi olla aluksi vain hallinnollista, ja laajentua ajan myötä myös fyysiseksi) omavaraisten demoksien muodostaman yhteenliittymän puitteissa. Nämä yhdessä muodostavat konfederatiivisen inklusiivisen demokratian. Hajauttaminen toimii myös ennakkoehtona paikallisen ympäristökontrollin onnistumiselle, ts. sille, että demos on omavarainen, että se elää pitkällä aikavälillä luonnollisesta ympäristöstään ja että sillä on tämän vuoksi syytä suojella sitä – tässä toinen perustelu sille miksi ekologinen yhteiskunta on mahdoton ilman taloudellista demokratiaa. Inklusiivisen demokratian pitkälle hajautetun luonteen voidaan siis ajatella myös edistävän ympäristöystävällisyyttä. On järkevää olettaa, että ihmisille kehittyy tällaisessa yhteydessä läheinen käsitys ympäristöstään, ja tämä taas väistämättä vaikuttaa positiivisesti heidän käyttäytymiseensä – todisteet lähiyhteisöjen hämmästyttävistä saavutuksista oman ympäristönsä suojelemisessa ovat ilmiselvät.


* Rajallisten resurssien jakamiseen ehdotetussa mekanismissa yhdistyvät demokraattinen suunnittelumekanismi ja keinotekoiset ”markkinat”. Tällä mekanismilla pyritään korvaamaan molemmat historiassa esiintyneet jakomekanismit, ts. markkinamekanismi ja keskussuunnitteluun perustuva mekanismi, jotka ovat tuhlanneet inhimillisiä resursseja epäonnistuneissa pyrkimyksissään hyödyntää niitä kaikkien kansalaisten tarpeiden tyydyttämisessä. Resurssien jakamisen yleisenä kriteerinä ei ole tehokkuus kapeiden teknistaloudellisten käsitysten tai rahan tienaamisen merkityksessä, vaan tehokkuus inhimillisten tarpeiden tyydyttämisessä. Demokraattinen suunnittelumekanismi turvaa kaikkien kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisen periaatteen ”jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan” mukaisesti. Keinotekoiset ”markkinat” puolestaan turvaavat (arvosetelien tai erityisten luottokorttien kautta) perustarpeet ylittävien tarpeiden tyydyttämisen vaivannäöstä saatavan palkkion periaatteen mukaisesti. Tämä kaikki tapahtuu sellaisen talousjärjestelmän institutionaalisissa puitteissa, joissa ei ole valtiota, rahaa eikä markkinoita. Aluksi kansalaiskokoukset päättävät mitkä tarpeet ovat perustarpeita ja mitkä muunlaisia tarpeita. Tämän jälkeen jokainen kansalainen päättää vapaasti millaiseen aktiviteettiin hän haluaa osallistua. Työntekijöille annetaan tehtyjen työtuntien mukaan korvaus perustarpeiden tai muunlaisten tarpeiden tyydyttämiseen vaadittavien tuotteiden tuottamisesta. Näin saatuja arvoseteleitä tai luottokortteja voidaan käyttää tavaroiden ja palvelujen ostamiseen mistä tahansa kunnallisesti omistetusta yrityksestä – tämän tarkoituksena on turvata valinnanvapaus. Vaikkakaan tämä malli ei perustu niukkuuden ylittämiselle, se takaa, että kaikkien kansalaisten perustarpeet, kuten myös ylimääräiselle työlle perustuvat tarpeet, tulevat tyydytetyiksi ilman että valinnanvapaus tulisi uhratuksi prosessin puitteissa.


* Kansalaisten tarpeiden (ja ennen kaikkea elämänlaatuun viittaavien tarpeiden) tyydyttäminen korvaa taloudellisen kasvun tuotannon perimmäisenä päämääränä. Markkinatalouden korvaaminen uudenlaisella inklusiivisen demokratian institutionaalisella rakenteella on kuitenkin vain välttämätön ehto luonnon ja yhteiskunnan väliselle harmoniselle suhteelle. Riittävän ehdon osalta olennaista on kansalaisten ekologisen tietoisuuden taso. Voidaan vain toivoa, että inklusiivisen demokratian institutionalisoitumisen myötä syntyvä radikaali muutos vallitsevassa taloudellisessa paradigmassa sekä ympäristöystävällinen demokraattinen kasvatus (paedeia) johtavat yhdessä radikaaliin muutokseen ihmisten suhtautumisessa luontoon. Toisin sanoen, tämä problematiikka ei voi edetä niitä institutionaalisia ehtoja pidemmälle, joiden voimme toivoa edistävän parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten ja luonnon välistä suhdetta. On kuitenkin vahvoja perusteita uskoa, että inklusiivisen demokratian suhde luontoon tulisi olemaan selvästi harmonisempi kuin markkinataloudelle tai valtiososialismille perustuvalla yhteiskunnalla saattaisi luontoon koskaan olla. Tätä näkemystä tukevat kaikki kolme inklusiivisen demokratian osa-aluetta, poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen.


Vallitsevan järjestelmän ideologit tarjoavat “innovaation” käsitettä ratkaisuksi tehokkuuden ja luovuuden väliselle ristiriidalle. Onko todellinen luovuus mahdollista tehokkuuteen tähtäävän järjestelmän puitteissa?


Vastaus riippuu siitä mitä tarkoitamme tehokkuudella. Jos tehokkuus määritellään kapein teknistaloudellisin kriteerein viittaamalla syötön minimointiin ja vasteen maksimointiin, kuten reaalisosialismissa (actually existing socialism) oli tapana tehdä ja kuten kapitalistisessa järjestelmässä yhä tehdään, tehokkuus ja luovuus ovat todellakin yhteen sopimattomia. Kapitalismi on omaksunut instrumentaalisen rationaalisuuden pyrkiessään perimmäiseen päämääräänsä, eli tuottavuuden ja kasvun maksimointiin kapitalistisen eliitin voittojen maksimoimiseksi. Reaalisosialismissa perimmäisenä päämääränä oli puolestaan tuotantovoimien kehittyminen (puolue-eliitin määrittelemän) kollektiivisen hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Tässä yhteydessä innovaatio ei todellisuudessa ratkaise ongelmaa, ellemme määrittele myös luovuutta kapein teknistaloudellisin käsittein, esimerkiksi sellaisten uusien tietokone- tai automallien suunnitteluna, jotka ovat aiempia parempia, koska ne ovat tuottavampia, ts. ”tehokkaampia”! Toisaalta mikäli määrittelemme tehokkuuden sen mukaan kuinka hyvin tietyt tuotteet ja tuotantoprosessit tyydyttävät inhimillisiä tarpeita, jotka kansalaiset ovat itse määritelleet, ristiriitaa tehokkuuden ja luovuuden välillä ei ole.


Tässä yhteydessä on mainittava, että käsitys jonka mukaan vain kapitalistiset markkinat tuottavat innovaatioita uusien tuotteiden tai tieteellisten edistysaskeleiden merkityksessä on pelkkä myytti. Vaikka inklusiivinen demokratia ei tietenkään ole kasvulle perustuva talousjärjestelmä (kasvutalous on todellisuudessa kapitalistisen markkinatalouden sivutuote lännessä ja kasvuideologian seuraus ”sosialistisessa Itä-Euroopassa), ei ole perusteita olettaa, että kansankokoukset kieltäytyisivät seuraamasta asiantuntijoiden ohjeita tarvittavista lisäinvestoinneista, joiden avulla tiettyjä tuotteita voitaisiin tuottaa taloudellisemmin tai siten että ne tyydyttäisivät paremmin inhimillisiä tarpeita. Tänä päivänä asiantuntijoiden esittämät innovaatiot toteutuvat sen mukaan miten hyvin ne sopivat kapitalististen eliittien suunnitelmiin. Tulevaisuudessa asiantuntijat esittäisivät innovaatioitaan aivan kuten ennenkin, enkä näe syytä sille miksi kansankokoukset päättäisivät olla toteuttamatta näitä innovaatioita, kunhan niitä ei katsottaisi vahingollisiksi ympäristölle, työn laadulle tai itse elämälle.


Voisiko seuraava lainaus Marxilta kiteyttää aidon tai inklusiivisen demokratian ajatuksen kaikkien kansalaisten vapaana osallistumisena poliittiseen päätöksentekoprosessiin?

”Vasta kun todellinen yksilöllinen ihminen ottaa abstraktisen valtion kansalaisen takaisin itseensä ja on tullut yksilöllisenä ihmisenä empiirisessä elämässään, yksilöllisessä työssään, yksilöllisissä olosuhteissaan lajinolennoksi, vasta kun ihminen on ymmärtänyt ‘omat voimansa’ yhteiskunnallisiksi voimiksi ja organisoinut ne eikä näin ollen erota enää yhteiskunnallista voimaa itsestään poliittisen voiman hahmossa, vasta silloin on inhimillinen vapautus saatettu loppuun.” (Marx: Juutalaiskysymyksestä.)


Kyllä, vaikkakin muotoilisin sen uudelleen painottamalla niitä piirteitä, joita olen yllä kuvaillut ja jotka huomioivat myös ekologisten ongelmien, sukupuolten, rotujen ja etnisten ryhmien välisten suhteiden jne. kaltaiset ongelmat. Ilmaisisin sen siis seuraavalla tavalla: ”Vasta kun sellainen yhteiskunnallinen järjestelmä luodaan, joka yhdistää jälleen yhteiskunnan talouteen, politiikkaan ja luontoon, vasta silloin on inhimillinen vapautus saatettu loppuun”.



Historiallisen katkoksen mahdollisuudesta ja merkityksestä


Olet kirjoittanut että juuri nyt meillä on historiallinen mahdollisuus irtautua epätasa-arvon ja vallan keskittymisen heteronomisesta traditiosta, ja toteuttaa autonomistiseen traditioon sisältyvät toiveet. Tällainen radikaali muutos edellyttää tietenkin katkosta historiassa. Millainen tämä katkoksen tulee olla?


Itse asiassa en ole väittänyt, että meillä olisi juuri nyt historiallinen mahdollisuus irtautua heteronomisesta traditiosta. Sen sijaan totesin, että reaalisosialismin romahtaminen loi juuri mainitsemasi historiallisen mahdollisuuden kyseisestä traditiosta, mutta tosiasiassa tapahtui jotain täysin päinvastaista! Näin ollen vaikkakin vallitsevassa järjestelmässä syntyvään katkokseen vaadittavat ”objektiiviset ehdot” (kuten marxilaiset asian ilmaisevat) ovat täyttyneet nyt paremmin kuin esimerkiksi neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten, sillä moniulotteinen kriisi on nyt huomattavasti syvempi kuin tuolloin, katkoksen edellyttämät “subjektiiviset ehdot” eivät vastaa millään tavalla objektiivisia ehtoja reaalisosialismin romahtamisesta huolimatta – tai pikemminkin juuri sen vuoksi. Tällä historiallisella tapahtumalla oli toisin sanoen negatiivinen vaikutus, eikä ainoastaan suhteessa nykyisen järjestelmän uhrien pessimistisiin odotuksiin järjestelmän muutoksen mahdollisuudesta, vaan myös yleisesti vasemmiston osalta monien vasemmistolaisten siirtyessä erilaisiin reformistisiin ohjelmiin ja luopuessa järjestelmää vastaan käydyn kamppailun ajatuksesta. Sen sijaan mitä tulee tällaisen katkoksen merkitykseen, oletan että vastauksessani ensimmäiseen kysymykseesi tuli selville, ettei katkos tarkoita ainoastaan institutionaalista muutosta (heteronomian ja epätasa-arvoisen vallanjaon institutionalisoineiden poliittisten ja taloudellisten instituutioiden korvaamista autonomian institutionalisoivilla instituutioilla). Se tarkoittaa myös muutosta arvoissamme ja ajatuksissamme, toisin sanoen muutosta maailmankatsomuksessamme, jonka pohjalta voimme valita ja luoda uuden sosiaalisen paradigman, joka perustuu autonomisten instituutioiden implisiittisesti luonnehtimille arvoille. Institutionaalinen muutos on itse asiassa vain katkoksen välttämätön ehto. Riittävänä ehtona toimii mainitsemani paradigman muutos, jonka tulee kuitenkin tapahtua samanaikaisesti institutionaalisen muutoksen kanssa (kuten vihreä liike ja muut vastaavat liikkeet nykyään painottavat), eikä vasta sen jälkeen (kuten marxilaiset väittivät).


Olet todennut, että ID-projektin tulisi vedota ennen kaikkea kansainvälistyneen markkinatalouden uhreihin (opiskelijoihin, osa-aikatyöntekijöihin, huonosti palkattuihin työntekijöihin, maanviljelijöihin, naisiin, jne.) Mutta eikä tämä sama järjestelmä vaienna juuri nämä ryhmät tarjoamalla heille mahdollisuuksia osallistua kulutuskulttuuriin heidän suhteellisen alhaisesta tulotasostaan huolimatta?


Mutta onko heillä tänä päivänä todella mahdollisuuksia siihen? Ennen kuin vastaan tähän kysymykseen tulisi meidän huomioida kaksi tärkeää tosiasiaa.


* Ensinnäkin, köyhyys ei ole vain absoluuttista, kuten esimerkiksi keskiajalla tai sotakausina. Ellemme hyväksy perustarpeiden tyydyttämiselle perustuvaa objektiivista määritelmää inhimillisistä tarpeista (mitä voidaan pitää hyvin kiistanalaisena tapana määritellä tarpeita), köyhyyden todellinen merkitys voidaan ymmärtää vain relatiiviselta kannalta – erityisesti nykyisen kulutusyhteiskuntamme osalta. Suhteellinen köyhyys, jolla viitataan etuoikeutettujen ja muiden yhteiskunnallisten ryhmien välisiin valtaviin tulo- ja omaisuuseroihin, on puolestaan saavuttanut uusliberalistisen globalisaation puitteissa huikeat – ja jatkuvasti kasvavat – mittasuhteet.


* Toiseksi, ekologisen kriisin syventyessä eliitit joutuvat turvautumaan erilaisiin autoritaarisiin otteisiin rajoittaakseen vallitsevia kulutustottumuksia kasvihuoneilmiön aiheuttaman uhan vuoksi. Itse asiassa näin on jo tapahtunut. Esimerkiksi Britanniassa vain etuoikeutetuttuihin yhteiskunnallisiin ryhmiin kuuluvilla ihmisillä varaa käyttää autoa Lontoon keskusta-alueilla päiväsaikaan huomattavien tullien vuoksi (ja tämän säädöksen laajentamisesta koko Britannian alueelle keskustellaan vakavasti). Vastaavia rajoituksia autojen käyttämiseen voidaan odottaa myös muualla Euroopassa, Yhdysvalloissa jne. Lisäksi polttoaineiden hintojen jatkuva nousu (joka heijastaa niiden saatavuuden vähentymistä) rajoittaa jo nyt autojen käyttöä. Vähän polttoainetta kuluttavat autot, halpalennot ja monet muut nykyistä kulutuskulttuuria luonnehtivat hyödykkeet saattavat olla lähitulevaisuudessa menneisyyttä, ja auton ajaminen tai lentäminen saattaa hyvinkin muuttua etuoikeutettujen ryhmien luksukseksi, kuten oli joitakin vuosikymmeniä sitten.


Marginalisoiduilla ryhmillä ja yksilöillä on epäilemättä erityinen rooli vallitsevan järjestelmän kritiikin kannalta. Onko kritiikki mahdollista nykyisessä myöhäis- tai postmodernissa kontekstissa vain marginalisoitujen taholta? Toisaalta onko nykyisissä pitkälle pluralisoituneissa yhteiskunnissa enää todella marginaalisia ryhmiä?


Nykyisen uusliberalistisen konsensuksen puitteissa, jossa sosiaaliliberalistiset puolueet (entiset sosiaalidemokraattiset puolueet) seuraavat uusliberalistisia puolueita ja toisinpäin, massamedia marginalisoi ja siten trivialisoi kaiken uusliberalistista globalisaatiota kohtaan esitetyn kritiikin. Se että marginaalisten ryhmien olemassaolo yhä sallitaan tapahtuu vain demokraattisen julkisivun luomiseksi (tosin marginaalisten ryhmien toiminta muuttuu jatkuvasti vaikeammaksi “terrorismia” vastaan käydyn sodan, eliittien asettamien entistä ankarampien lakien ja erilaisten vakoilukeinojen kuten valvontakameroiden, sähköpostien seulomisen jne. yleistyessä). Kasvavasta totalitarismista huolimatta yhtäkkisiä pienoiskumouksia tapahtuu kaiken aikaa, eikä vain etelässä, vaan myös lännessä, Seattlesta Geneveen ja Pariisista Ateenaan. Marginalisoidut ajatukset saavat siis usein kannatusta laajemmissakin väestökerrostumissa, vaikkakin tavallisesti vain marginalisoidut tuovat niitä esiin. Näin siis oletetusti “pitkälle pluralisoituneessa” yhteiskunnassamme – tai sanoisinko pikemminkin yhteiskunnassa, jossa kaikkien asioiden trivialisointi ja massamedian toimeenpanema kaikkien radikaalien ajatusten postmoderni tasoittaminen sekä järjestelmän hienovaraiset ideologiset mekanismit määräävät tahdin entisistä radikaaleista koostuvan reformistisen vasemmiston korvaamattomalla avustuksella!


Olet kirjoittanut, että uuden vapautukseen tähtäävän projektin tulee lähteä liikkeelle nykypäivän realiteeteista. Mitkä ovat ne keskeiset tekijät, jotka ankkuroivat ID-projektin nykyisiin realiteetteihin ja pelastavat sen haaveilevalta utopismilta? Edelleen, millaisia mahdollisuuksia uudella järjestelmää vastaan suunnatulla liikkeellä on aikakaudellamme, joka on menettänyt tyystin pyrkimyksensä radikaaliin transsendenssiin?


Inklusiivisen demokratian projekti ei ole pelkkä utopia sanan negatiivisessa merkityksessä. Yhteiskunnallinen projekti ei ole utopia, mikäli se perustuu nykyhetken realiteeteille. Ja nykyisiä realiteetteja puolestaan luonnehtii ”kasvutalouden” ennennäkemätön moniulotteinen kriisi. Edelleen, yhteiskunnallinen projekti ei ole utopia, mikäli se ilmentää merkittävien sosiaalisten ryhmien tyytymättömyyttä ja näiden ryhmien eksplisiittistä tai implisiittistä haastetta nykyiselle yhteiskunnalle. Vallan keskittymisen kannalta tärkeitä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia instituutioita kyseenalaistetaan kasvavissa määrin. Tämä monelta eri taholta suunnattu kritiikki ei kohdistu ainoastaan olennaisiin poliittisiin instituutioihin ja edustukselliseen “demokratiaan”, vaan myös perustavanlaatuisiin taloudellisiin instituutioihin. Esimerkiksi yksityisomaisuus on tullut kyseenalaistetuksi valtavassa mittakaavassa (vrt. omaisuusrikosten räjähdyksenomainen kasvu). Tämä kaikki heijastaa selvästi kasvavaa tyytymättömyyttä epätasa-arvoiseen tulo- ja omaisuusjakoon. Nykyisen kulutusyhteiskunnan puitteissa epätasa-arvo kasvaa sietämättömäksi. Vastaavasti monet hierarkkisen työorganisaation, seksuaalisten stereotypioiden, patriarkaalisen perheen jne. kaltaiset tärkeät yhteiskunnalliset instituutiot ovat tulleet kyseenalaistetuksi vuoden 1968 toukokuun jälkeen. On myös pantava merkille, että missä ikinä viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana on ilmennyt minkäänlaista kumouksellista toimintaa ihmiset ovat aina organisoituneet pitkälti ID-projektin perusperiaatteiden mukaisesti: aina Unkarin neuvostoista vuonna 1956 vuoden 1968 toukokuun kokouksiin – ja sittemmin kaikissa tehtaiden, kampuksien ja koulujen valtauksissa – aina argentiinalaisista kokouksista 2000-luvulla nykyiseen Venezuelaan ja Boliviaan jne. Tämä tarkoittaa, että ID-projektissa ilmaistut trendit ovat läsnä, ja projektin tulee saada voimansa näistä trendeistä.


Yhteenvetona voin todeta, että objektiiviset ehdot järjestelmän vastaisen liikkeen syntymiseksi ovat vähintäänkin täyttyneet. Sen sijaan subjektiiviset ehdot eivät ole täyttyneet, sillä ihmiset ovat turhautuneita – erityisen reaalisosialismin romahtamisen jälkeen – ja tämä turhautuneisuus on johtanut syvään apatiaan ja eristymiseen erityisesti politiikassa, jos siitä ylipäänsä on jotain vielä jäljellä. Apatiaa ja eristymistä vahvistavat uusliberalistisen globalisaation aikakaudella entisestään kaiken kaupallistuminen ja muuttuminen myyntitavaraksi. On kuitenkin pantava merkille, että tilaisuuden tullen ihmiset ottavat osaa protesteihin (vaikkakin tällaiset protestit ovat nykyään usein defensiivisiä), ja pyrkivät silloin tällöin organisoitumaan itsenäisesti byrokraattisten ammattiyhdistysliikkeiden ja reformistisen politiikan tuolla puolen – mitä voidaan pitää hyvin rohkaisevana. Ratkaisevaa on kuitenkin se kuinka kykenemme kukistamaan kansan syvän epäluulon (joka on tietenkin täysin oikeutettua) perinteisiä vasemmistolaisia poliittisia organisaatioita kohtaan. Vain tällöin ihmiset lakkaavat hyväksymästä vallitsevan järjestelmän annettuna, ja alkavat organisoitua itsenäisesti uusiin ID-projektin kaltaisiin järjestelmän vastaisiin liikkeisiin. Kun tämä ratkaiseva katkos sosiaalisaatioprosessissa toteutuu laajamittaisen järjestelmän vastaisen liikkeen synty on lähes vääjäämätöntä, sillä objektiiviset olosuhteet huononevat jatkuvasti ja ihmiset alkavat entistä selvemmin ymmärtää, ettei valtaviin poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja ekologisiin ongelmiin ole löydettävissä ratkaisua vallitsevan järjestelmän puitteissa, jonka toiminta on johtanut nykyiseen huikeita mittasuhteita saaneeseen, ja jatkuvasti kasvavaan, vallan keskittymiseen kaikilla tasoilla – mikä on kaikkien edellä mainittujen ongelmien perussyy.


Olet kirjoittanut, ettei autonomistisen tradition lupausten toteutuminen riipu mistään objektiivisista vaiheista, joiden läpi meidän olisi kuljettava. Onko historiassa ollut tiettyjä hetkiä, jolloin vapautuksen mahdollisuudet ovat olleet toteutettavissa?


Tällaisia historiallisia mahdollisuuksia vapautuksen toteutumiseksi on ollut lukuisia. Mainitakseni vain muutaman: ateenalainen demokratia viidennellä vuosisadalla eKr., Ranskan vallankumouksen sektiot 1790-luvulla, Pariisin kommuuni vuonna 1871, Venäjän vallankumouksen ensimmäiset neuvostot vuonna 1917, Espanjan sisällissodan kollektiivit 1930-luvun lopulla ja vuoden 1968 toukokuun kokoukset. Näiden lisäksi ei tulisi unohtaa nykyisiä latinalaisamerikkalaisia, suoraa ja taloudellista demokratiaa ajavia liikkeitä Argentiinassa, Boliviassa jne. Itse asiassa historiaa voidaan lukea kokonaisuudessaan autonomia- ja heteronomiatraditioiden välisen vastakkainasettelun kautta. Heteronominen traditio on tietenkin ollut menneisyydessä dominoiva, ja tämän vuoksi heteronominen yhteiskunta on ollut yhteiskunnallisten organisaatioiden vallitseva muoto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita saman tien sen paremmuutta autonomisiin yhteiskuntiin nähden. Castoriadis ja hänen kannattajansa esittävät tautologisissa pseudoradikaaleissa näkemyksissään, että kaikki yhteiskunnat, sekä autonomiset että heteronomiset, ovat yhtä lailla rakentuneet ja pysyneet koossa ”yhteiskunnan” kautta. Tässä käsityksessä ei huomioida lainkaan luokkaeroja. Käsitykseni mukaan ei ole kuitenkaan erityisen vaikea osoittaa, että heteronomisia yhteiskuntia ovat aina hallinneet eliitit, jotka ovat pyrkineet institutionalisoimaan epätasa-arvoisen vallanjaon joko väkivaltaisin (armeija, talous) ja/tai epäsuorin (uskonto, ideologia, massamedia) kontrollikeinoin. Ei ole kuitenkaan sattumaa, että autonomiaprojekti on noussut historiassa kerta toisensa jälkeen esiin, etenkin heteronomisten yhteiskuntien kriisikausina. Tämä todistaa heteronomiatrendin kanssa jatkuvassa konfliktissa olevan, taustalla vaikuttavan autonomiatrendin olemassaolosta. Edelleen, se tosiasia, että mainitsemani autonomiapyrkimykset ovat ilmenneet ”objektiivisesti” hyvin erilaisten taloudellisten olosuhteiden puitteissa osoittaa selvästi, ettei mitään sellaisia objektiivisia vaiheita ole olemassa joiden lävitse meidän olisi kuljettava aktualisoidaksemme autonomistitradition lupaukset.



Vieraantumisesta, instrumentaalisesta rationaalisuudesta ja postmodernismista


Olet kirjoittanut inhimillisen aktiviteetin ja luonnonvarojen muuttumisesta tavaroiksi. Mikä on vieraantumisen rooli teoriassasi?


ID-projektin käyttämä vieraantumisen käsite on perinteistä marxilaista käsitettä laajempi. Tämä heijastaa myös marxilaista käsitystä laveampaa luokkakäsitystämme, joka ilmaisee uudelleenmäärittelymme mukaan pelkkien taloudellisten valtasuhteiden sijaan valtasuhteita yleisellä tasolla. Marxille vieraantumisessa oli kyse pohjimmiltaan työläisen vieraantumisessa tuotteestaan – joka muuttuu kapitalistisessa markkinataloudessa tavaraksi – ja samalla koko tuotantoprosessista, sillä myös työ muuttuu kapitalismissa tavaraksi. Vieraantuminen merkitsi kuitenkin myös kapitalistisen luokan vieraantumista omasta inhimillisyydestään, ei kuitenkaan edellä mainitussa merkityksessä, vaan siltä osin, etteivät kapitalistitkaan olleet autonomisia suhteessa instituutioihin, vaikkakin heillä oli ratkaiseva rooli näiden instituutioiden luomisessa ja ylläpitämisessä. Molemmissa tapauksissa vieraantuminen määritellään kuitenkin autonomian puutteeksi suhteessa taloudellisiin valtasuhteisiin. ID-projektille vieraantuminen on sen sijaan epätasa-arvoisen vallanjaon institutionalisoineiden instituutioiden väistämätön seuraus. Tässä merkityksessä vieraantuminen ei viittaa ainoastaan ihmisten, työläisten ja kapitalistien vieraantumiseen taloudellisista instituutioista, vaan myös ihmisten vieraantumiseen kansalaisina poliittisista instituutioista (ottaen huomioon, että vain eliitit osallistuvat päätöksentekoprosessiin), naisten vieraantumiseen patriarkaalisista instituutioista (olivatpa nämä sitten institutionalisoituneita tai traditioiden oikeuttamia), opiskelijoiden vieraantumiseen hierarkkisista kouluinstituutioista, etnisten vähemmistöjen vieraantumiseen yhtenäiskulttuurin kulttuurisista instituutioista ja niin edelleen. Lopulta, vieraantuminen nähdään tältä kannalta dynaamisena prosessina, niin että aiemmin vallankumoukselliset instituutiot voivat hyvinkin olla tänä päivänä siinä määrin vieraannuttavia, että ne institutionalisoivat joko muodollisesti tai epämuodollisesti uusia valtarakenteita ja -suhteita.


Frankfurtin koulukunta on korostanut instrumentaalisen rationaalisuuden roolia modernisaatioprosessissa. Mikä on tämän käsitteen merkitys teoriassasi?


Kuten olen jo todennut, sekä kapitalistiset että “reaalisosialistiset” järjestelmät ovat todellisuudessa omaksuneet instrumentaalisen käsityksen rationaalisuudesta, mikä tarkoittaa molempien osalta rationaalisuutta, joka määritellään johdonmukaisuudeksi päämäärien ja näiden päämäärien saavuttamisessa sovellettujen keinojen välillä. Päämäärärationaalisutta ei tietenkään kyseenalaistettu, vaan se hyväksyttiin annettuna. Näin ollen molemmat järjestelmät olivat kasvutalouksia, vaikkakin eri syistä, sillä sekä kapitalistinen markkinatalous että valtiososialismi pyrkivät samaan päämäärään, ts. talouskasvuun. Tämä merkitsi sitä, että samat periaatteet ratkaisivat sekä tuotannon organisoinnin että taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän järjestymisen yleisellä tasolla, riippumatta siitä olivatko motiiveina yksityiset voitot vai jonkinlaiset ”kollektiiviset” voitot. Tästä syystä taloudellisen tehokkuuden ja kilpailukyvyn periaatteet luonnehtivat molempia valtiososialistisia järjestelmiä: sekä ”sosialistiset” kasvutaloudet että valtiososialismin sosiaalidemokraattiset muodot omaksuivat aiemmin esittämäni teknistaloudellisen käsityksen taloudellisesta tehokkuudesta kasvun maksimoinnin välttämättömänä ehtona. Juuri tämä kapitalististen ja sosialististen järjestelmien yhtä lailla omaksuma instrumentaalinen rationaalisuus on johtanut uhkaavaan ekologiseen katastrofiin. Taloudelliselle liberalismille perustuva kapitalistinen kasvutalous ja marxismille perustuva sosialistinen kasvutalous ovat molemmat omaksuneet ideologisesti instrumentaalisen luontokäsityksen osana laajempaa instrumentaalista rationaalisuutta: luonto nähdään keinona edistää kasvua, se on väline suuremmalle talouskasvulle, eikä päämäärä itsessään. Nykyinen ekologinen kriisi on yksinkertaisesti tämän instrumentaalisen luontokäsityksen ja moderniteettia pohjimmiltaan luonnehtivan instrumentaalisen rationaalisuuden oire.


Toisaalta, inklusiivisessa demokratiassa, jossa ei ole sijaa kasvutaloudelle, eikä siten yllä mainitsemalleni kapein teknistaloudellisin kriteerein määritellylle kilpailulle ja tehokkuudelle, ei ole myöskään sijaa instrumentaaliselle rationaalisuudelle. Ja tämä ei päde ainoastaan taloudellisten vaan myös poliittisten instituutioiden osalta. Niin kutsuttu edustuksellinen ”demokratia” koetaan nykyään välineeksi päämäärien saavuttamisessa (ts. hyvinvoinnin edistäminen, jne.), kun taas ID:ssä suora demokratia on päämäärä itsessään.


Olet esittänyt kritiikkiä postmodernismia kohtaan. Mitkä ovat käsityksesi mukaan postmodernistisen liikkeen keskeisimmät virheet, ja näetkö siinä toisaalta minkäänlaisia positiivisia elementtejä?


Postmodernismin perustavanlaatuisin erehdys teoreettisena liikkeenä on siinä väitteessä, jonka mukaan kehittyneet markkinataloudet ovat siirtyneet uuteen postmodernistiseen aikakauteen (postmoderni käänne). Tämä väite ei pidä paikkansa! Viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtuneet perustavanlaatuiset muutokset taloudellisella, poliittisella, kulttuurisella, tieteellisellä ja teoreettisella tasolla eivät tue postmodernismin väitteitä. Nämä muutokset eivät edusta missään mielessä sellaista katkosta, joka tapahtui siirtymässä “traditionaalisista” yhteiskunnista moderneihin yhteiskuntiin, kuten osoitin pitkässä artikkelissani “The Myth of Post-modernity”. Pitkälle kehittyneet markkinataloudet ovat sen sijaan siirtyneet 1800-luvun liberaalin moderniteetin ja 1900-luvun valtiojohtoisen moderniteetin (yhtä lailla sosiaalidemokratian kuin neuvostoliittolaisen statismin) romahtamisen myötä 2000-luvulla uudenlaiseen moderniteettiin, jota voimme kutsua postmodernin sijaan uusliberalistiseksi moderniteetiksi. Dekonstruktionistiseksi postmoderniksi kutsutulla valtavirran postmodernilla teorialla on oma ”oikeistonsa” (jota voimme kutsua ”uusliberalistiseksi postmodernismiksi”) ja ”vasemmistonsa” (”vastarintapostmodernismi”). Kuten mainitsemassani tekstissä argumentoin “uusliberalistisen postmodernismin” voidaan osoittaa olevan uusliberalistisen moderniteetin ideologiaa par excellence. Se muodostaa jo tällä hetkellä dominoivan yhteiskunnallisen paradigman, ainakin mitä politiikkaan ja talouteen tulee. Tämä postmodernismin virtaus on kuitenkin erotettava selvästi toisesta virtauksesta, jota on kutsuttu ”vastarintapostmodernismiksi” tai “rekonstruktiiviseksi” postmodernismiksi, joka pyrkii valistuksen ja sosialistisen politiikan rekonstruktioon hyödyntämällä postmodernismin essentialismiin, reduktionismiin ja foundationalismiin suuntaamia kritiikkejä. Postmodernismin monien eri suuntauksien välisistä eroavaisuuksista huolimatta voidaan osoittaa, että postmoderni teoria tukee kaikissa muodoissaan joko tarkoituksella (uusliberalistisen postmodernin osalta) tai sitten objektiivisesti (yhtä lailla valtavirtapostmodernismin kun “vastarintapostmodernisminkin” osalta) sekä liberaalin “demokratian” universalisoitumista että talouden ja yhteiskunnan jatkuvaa kaupallistumista. Toisin sanoen, se on uusliberalistista moderniteettia vastaava dominoiva yhteiskunnallinen paradigma.


Kyetäksemme arvioimaan postmodernismin positiivisia ja negatiivisia elementtejä meidän on viitattava valtavirtapostmodernismin avainteemoihin, jotka luonnehtivat pitkälti myös vastarintapostmodernismia.


* Luopuminen käsityksestä, jonka mukaan Historia muodostaa evolutionaarisen edistys- tai vapautusprosessin. Edistyksen myytin päättyminen on tätä nykyä yleisesti hyväksytty väite, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi turvautua jonkinlaiseen ”poliittisen agnostisismiin”, jonka mukaan kaikki historialliset aikakaudet ja aiemmat yhteiskunnat ovat olleet arvoltaan yhtäläisiä, kuten kaikenlaiset postmodernistit näyttävät kuvittelevan.


* Luopuminen totalisoivista universaaleista skeemoista ja ”suurista narratiiveista” pluraliteetin, fragmentaarisuuden, kompleksisuuden ja ”paikallisten narratiivien” hyväksi. Vaikkakin on totta, että lähihistoriassa tapahtuneet muutokset ovat luoneet sekä tarpeen luopua ”suurista narratiiveista” että tunnustaa aiempia moderniteetin muotoja luonnehtineiden taloudellisten luokkaerojen tuolla puolen olevien yhteiskunnallisten jakojen merkittävyys, tämä ei tee oikeutetuksi monien (postmodernistista) vasemmistoa edustavien tahojen omaksumaa kantaa, jonka mukaan meidän tulisi luopua kaikista ”universaaleista” inhimilliseen vapautukseen tähtäävistä projekteista. Tällainen käsitys johtaa markkinatalouden ja edustuksellisen ”demokratian” hyväksymiseen ”vääjäämättömänä tosiasiana” ja luopumiseen kaikista luokkajakoon viittaavista käsityksistä ”eron” ja ”identiteetin” politiikan nimissä.


* Luopuminen essentialismista ja determinismistä epävarmuuden, moniselitteisyyden ja määrittelemättömyyden hyväksi. Vaikkakaan marxilaista essentialismia ei tätä nykyä juuri hyväksytä, tämä ei tarkoita sitä, ettei minkäänlaista vallan keskiötä tai ydintä olisi ylipäätään olemassa. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, eräs seikka saattaa hyvinkin yhdistää alistetut sosiaaliset ryhmät inklusiivisen demokratian kaltaisten vapautukseen tähtäävien projektien ympärille: heidän ekskluusionsa vallankäytön eri muodoista. Tämä ekskluusio perustuu epätasa-arvoiselle vallanjaolle, joka on luonteenomaista nykypäivän keskeisille poliittisille ja taloudellisille instituutioille ja näitä instituutiota vastaaville arvoille. Tästä syystä yhteiskunnallisten kamppailujen postmoderni fragmentaatio ja ”paikallistaminen” identiteettien määräämien sosiaalisten jakojen ympärille ei ole väistämätöntä, saati sitten toivottavaa – päinvastoin se johtaa väistämättä reformismiin ja konformismiin.


* Luopuminen suljetuista järjestelmistä, ”objektiivisuudesta” ja ”totuudesta” relativismin ja perspektivismin hyväksi. En vastusta luopumista suljetuista järjestelmistä ja ”objektiivisuudesta” määrittelemättömyyden, epävarmuuden, moniselitteisyyden tai sellaisen monitieteellisen lähestymistavan hyväksi, joka perustuu kielellisesti ja kulttuurisesti ehdollistuneelle totuuskäsitykselle (eritoten mikäli sitä käytetään yhteiskunnallisen todellisuuden tulkinnassa). Itse asiassa kyseinen lähestymistapa muodostaa inklusiivisen demokratian paradigman epistemologisen perustan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi tyytyä postmoderniin relativismiin, joka pitää kaikkia traditioita ja järjenkäyttötapoja tasa-arvoisia tai sitä, että mikäli emme voi tukeutua tiettyihin ”objektiivisiin” kriteereihin pyrkimyksemme vapautua muuttuisi mielivaltaiseksi, ”pelkäksi mielipidekysymykseksi”. Kuten pyrin osoittamaan kirjassani Towards an Inclusive Democracy, pyrkimys vapautua ei ole mielivaltainen utopia, vaan perustuu krooniselle, modernien yhteiskuntien nousun myötä syntyneelle moniulotteiselle kriisille, joka on seurausta vallan keskittymisestä, ja johon markkinatalouden ja edustuksellisen ”demokratian” instituutiot ovat väistämättä johtaneet.



Valtiososialismista ja työväenliikkeestä


Olet kirjoittanut sosiaalidemokratian rappiotilasta ja valtiososialismin kuolemasta. Mistä syystä suljet ulos valtiososialismin paluun mahdollisuuden? Miksi uskot markkinatalouden tulleen luoksemme jäädäkseen?


Suljen pois valtiososialismin paluun mahdollisuuden, sillä valtiososialismi – ja statismi ylipäätään – ei sovi ID-projektin analyysissa yhteen vapaiden ja säätelemättömien markkinoiden kanssa. Tavara- ja pääomamarkkinoiden avautumisen ja säätelemättömyyden institutionalisoituminen (sekä työmarkkinoiden säätelyn purkaminen) ei ollut kuitenkaan vain seurausta “huonojen” uusliberalististen hallitusten (Thatcher ja Reagan) aloittamista ja “huonojen” sosiaalidemokraattisten hallitusten (Blair, Schröder, Mitterrand, jne.) jatkamista poliittisista uudistuksista. Todellisuudessa markkinoiden (aluksi muodollisen) avautumisen ja säätelyn purkamisen taustalla vaikutti ensisijaisesti1960-luvulta alkanut monikansallisten yhtiöiden valtavan maailmanlaajuisen laajentumisen aikaansaanut markkinatalouden kasvava kansainvälistyminen. Thatcher ja Reagan institutionalisoivat myöhemmin tämän kehityksen. Kyseiset muutokset tapahtuivat samanaikaisesti muiden vastaavien muutosten kanssa (informaatiovallankumous jne.), jotka johtivat työväenluokan ja sen organisaatioiden hävittämiseen ja, mikä tärkeämpää, perinteisessä merkityksessä ymmärretyn luokkataistelun (ts. eksplisiittisesti reformistisia vaatimuksia esittävän, mutta implisiittisesti koko luokkarakenteen ja järjestelmän kyseenalaistavan kamppailun) asteittaiseen hiipumiseen, kuten jo aiemmin totesin. Mikäli tällaisia kamppailuja yhä käydään kehittyneissä kapitalistivaltioissa, ne ovat pelkkiä puolustustaisteluja. Tilanne on tietenkin toisenlainen etelässä, jossa on käynnissä aivan omanlaisensa teollistumisprosessi. Näissä maissa esiintyy samantyyppisiä kansannousuja kuten Argentiinassa jokin aika sitten, jotka kärjistyvät nopeasti aggressiivisiksi, mutta lopulta hiipuvat tai marginalisoituvat, sillä mitään laajaa järjestelmänvastaista liikettä ei ole olemassa.


Nykyinen uusliberaali globalisaatio edustaakin järjestelmämuutosta siinä mielessä, että se viittaa muutokseen itse markkinatalousjärjestelmässä ja sen sisäisessä dynamiikassa, ei ainoastaan poliittisten ohjelmien tasolla ulkoisten tekijöiden vaikutuksen vuoksi (vasemmiston rappio, sosiaalidemokraattisten puolueiden petturillisuus, kommunististen puolueiden integroituminen järjestelmään ja niin edelleen), kuten reformistinen vasemmisto väittää. Näin ymmärrettynä uusliberalistista globalisaatiota ei ole mahdollista peruuttaa järjestelmän sisältä käsin, kuten reformistinen vasemmisto väittää, vaan ainoastaan sen ulkopuolelta, toisin sanoen laajan järjestelmän vastaisen liikehdinnän toimesta. Tämän liikehdinnän on tehtävä oma analyysinsä vallitsevasta tilanteesta; sillä on oltava nykyisille kehityskuluille perustuva visio tulevaisuuden yhteiskunnasta (nämä kehityskulut ilmenevät jokaisen kansannousun yhteydessä); ja sillä on oltava strategia, joka osoittaa tietä täältä siihen. ID-projektilla esittää konkreettisia ehdotuksia kaikkiin näihin ongelmiin. Joten vastatakseni kysymykseesi, järjestelmän sisältä katsottuna kapitalistinen markkinatalous on tullut jäädäkseen.


Jos sen sijaan tarkoitat valtiososialismilla ”reaalisosialismia”, tähänkään järjestelmään ei ole paluuta. Syy on siinä, että tämä järjestelmä luotiin alun perin vallankumouksen kautta, enkä usko ihmisten olevan valmiita riskeeraamaan elämäänsä palauttaakseen valtaan byrokraattisen, ellei peräti totalitaristisen järjestelmän, vaikkakin se saattaisi tyydyttää kaikkien kansalaisten perustarpeet paremmin kuin yksikään kapitalistinen järjestelmä. Tämän vuoksi en tiedä kovinkaan montaa marxilaista vasemmistolaista, jotka olisi valmis taistelemaan tällaisen hallintojärjestelmän palauttamisen puolesta.


Toisaalta mikäli viittaat valtiososialismilla toisen maailmansodan jälkeisiin sosiaalidemokraattisiin järjestelmiin, on selvää, että tällaisten järjestelmien paluu kansallisella tai edes maanosien tasolla on aivan yhtä epäuskottavaa, sillä nämä järjestelmät eivät rajaa ulos kapitalistista markkinataloutta, ja kaikki sosiaalidemokraattisten järjestelmien 1950-luvulta 1970-luvulle soveltamat tehokkaat markkinoiden kontrollikeinot ovat toteuttamiskelvottomia avoimien ja säätelemättömien markkinoiden puitteissa. Itse asiassa sosiaalidemokraatit ovat pyrkineet kansallisella tasolla peruuttamaan uusliberalistista globalisaatiota, esimerkkinä Mitterrand Ranskassa ja Oscar Lafontaine Saksassa, mutta nämä pyrkimykset ovat johtaneet joko sosiaaliliberalismin palauttamiseen (Mitterrand) tai poliitikkojen syrjäyttämiseen vallankahvasta (Lafontaine). Syynä tähän on se, ettei yksikään hallitus halua tietenkään luoda valuutta- tai pörssikriisiä, joka olisi avoimilla pääomamarkkinoilla väistämätön seuraus pääoman massiivisesta paosta markkinoihin kohdistettujen kontrollien vuoksi, jotka tekisivät kyseisestä valtiosta ”kilpailukyvyttömän” muihin maihin verrattuna. Samankaltaiset argumentit pätevät toiseen reformistisen vasemmiston toiseen kuvitelmaan, eli jonkinlaiseen sosiaalidemokratian paluuseen taloudellisen blokin, kuten EU:n, tasolla. Niin kauan kuin eurooppalaiset markkinat ovat avoimia suhteessa muuhun maailmaan (ja Eurooppaan sijoittuneiden monikansallisten yritysten mannertenväliset taloudelliset suhteet varmistavat, että markkinat pysyvät avoimina niin kauan kuin nämä yritykset ovat olemassa!), ei eurooppalaisille markkinoille/pääomille ole mahdollista asettaa merkittävästi tiukempia työvoimaa ja ympäristöä suojelevia kontrolleja kuin NAFTA:ssa, Lähi-idässä ja muualla. Ellei Euroopan poliittinen ja taloudellinen eliitti sekä heidän ympärilleen asettuneet etuoikeutetut ryhmät halua itsemurhaa!


Oliko sosiaalidemokraattisessa liikkeessä koskaan minkäänlaista vapauttavaa potentiaalia, vai näetkö sen pelkkänä reformistisena liikkeenä, jonka päämääränä oli antaa työläisille tasa-arvoiset mahdollisuudet osallistua porvarilliseen kulutuskulttuuriin? Olet myös esittänyt kritiikkiä sosialistiseen pyrkimykseen vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Mutta millä tavalla ID-projekti tarkalleen ottaen eroaa kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen ajatuksesta? Eikö ”alhaalta” tapahtuvan muutoksen tulisi alkaa juuri kansalaisyhteiskunnan tasolta?


Sosiaalidemokraattisessa liikkeessä ei ollut nähdäkseni missään vaiheessa todellista vapauttavaa potentiaalia, ja sitä vähemmän on nykyisissä kansalaisjärjestöissä. Syyt tähän ovat seuraavanlaiset.


* Ensinnäkin, sosiaalidemokraattinen liike ei ole missään vaiheessa kyseenalaistanut niitä kahta perustavanlaatuista instituutiota, jolle nykyinen vallan keskittyminen perustuu, nimittäin markkinataloutta ja edustuksellista ”demokratiaa”. Ei ole lainkaan sattumaa, että valtavirran sosiaalidemokratian mottona on aina ollut autonomian sijaan yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. ”Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden” käsite hyväksyy itsestään selvänä epätasa-arvoisen vallanjaon politiikassa ja taloudessa, ja viittaa tarpeeseen vähentää tätä epätasa-arvoa asteittain parantamalla vallitsevia olosuhteita. Toisaalta ”autonomian” käsite kieltää eksplisiittisesti vallitsevat instituutiot, joiden se katsoo olevan vallan keskittymisen taustalla, ja viittaa tarpeeseen korvata ne uusilla instituutioilla, jotka turvaavat tasa-arvoisen vallanjaon politiikassa ja taloudessa. On niin ikään muistettava, että vaikkakin eräät varhaiset sosiaalidemokratian suuntaukset, kuten Britannian työväenpuolueen kiltasosialistit ja ruotsalaiset sosiaalidemokraatit tavoittelivat autonomiaa, tähän päämäärään pyrittiin silti vallitsevien instituutioiden, eli markkinatalouden ja edustuksellisen ”demokratian”, sisällä. Tämä tapahtui kansallistamalla tuotantovälineitä, asettamalla kontrolleja markkinajärjestelmälle ja ”syventämällä” demokratiaa yhdistelemällä suoran demokratian menettelytapoja pohjimmiltaan edustukselliseen järjestelmään.


* Toiseksi, reformiajattelu sivuuttaa tyystin sen tosiasian, että yhteiskunnallisen järjestelmän perustavanlaatuiset instituutiot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, jolla on oma logiikkansa ja dynamiikkansa, joka tekee tyhjäksi kaikki sellaiset institutionaaliset reformit, jotka asettuvat poikkiteloin sen kanssa. Tämän vuoksi nykyistä sosiaalidemokratian romahdusta ei tulisi pitää sosiaalidemokraattisten puolueiden vääristymisen ja rappeutumisen seurauksena, vaan järjestelmässä tapahtuneiden perustavanlaatuisten muutosten seurauksena myöhäismodernin uusliberalistisen globalisaation aikakaudella. Tämä on ainoa järkevä tapa selittää, miksi yksikään sosiaalidemokraattinen puolue ei ole tähän mennessä vastustanut muutostaan sosiaaliliberaaliseksi puolueeksi tai mikäli tämänsuuntaisia pyrkimyksiä on ilmennyt, ne on täytynyt nopeasti peruuttaa, kuten edellisen kysymyksen yhteydessä tuli ilmi.


* Kolmanneksi, järjestelmän vastaisen liikkeen luomiseen vaadittavaa radikaalia demokraattista tietoisuutta ei ole mahdollista luoda kansalaisjärjestöjen kaltaisten reformististen liikkeiden puitteissa. En usko, että kansalaisjärjestöt voisivat olla elimellinen osa inklusiivisen demokratian laajempaa liikettä. Vaikkakin ”objektiivisesti” katsottuna näin voisi olla, sillä osa tällaisten järjestöiden toimintaan osallistuvista kansalaisista saattaisi todellisuudessa muodostaa myös osan niitä laajemman liikkeen kannattajakunnasta, ”subjektiivisesti” katsottuna todisteet reformististen kamppailujen tuloksista viime vuosisadalla osoittavat selvästi, että reformistisia vaatimuksia esittävät poliittiset liikkeet luovat vain reformistista mentaliteettia. Tästä syystä suuri enemmistö niistä ihmisistä, jotka kannattivat aiemmin sosiaalidemokratiaa – ja uskoivat siihen ajatukseen, että radikaali yhteiskunnallinen muutos olisi mahdollinen reformien kautta – eivät siirtyneet järjestelmän vastaiseen vasemmistoon sosiaalidemokraattien sosiaalidemokraattisen konsensuksen aikana toteuttamien reformien tultua nykyisen uusliberalistisen globalisaation aikana peruutetuiksi. Päinvastoin, he joko seurasivat vanhoja sosiaalidemokraatteja näiden muuttuessa sosiaaliliberaaleiksi tai sitten peräti siirtyivät konservatiivisempiin liikkeisiin! En ainakaan itse tiedä yhtäkään sellaista reformistista liikettä, joka olisi siirtynyt järjestelmän vastaiseen vasemmistoon turhauduttuaan sosiaalidemokraattisten saavutusten peruuttamiseen. Sen sijaan jopa osa postmodernismin omaksunutta marxilaista vasemmistoa on tätä nykyä hyväksynyt vallitsevan järjestelmän!


Näetkö minkäänlaisia mahdollisuuksia työväenliikkeen uudelle nousulle? Voisiko työväenliikkeen kansainvälistyminen toimia vastavoimana uusliberalistiselle politiikalle?


En näe minkäänlaisia mahdollisuuksia perinteisen työväenliikkeen uudelle nousulle. Syinä tähän ovat markkinatalouden kansainvälistyminen ja uusliberalistisen politiikan nousu viimeisen neljännesvuosisadan aikana yhdistyttynä tärkeisiin teknologisiin muutoksiin (informaatiovallankumous), jotka ilmentävät markkinatalouden siirtymistä jälkiteolliseen vaiheeseen. Nämä muutokset ovat saaneet yhdessä aikaan radikaaleja muutoksia elinkeinorakenteessa, jonka johdosta ruumiillista työtä tekevän työläisluokan koko on pienentynyt huomattavasti. Esimerkiksi G7-maissa (Kanada pois lukien) teollisuudessa työskentelevien osuus koko työväestöstä putosi yli kolmanneksen 70-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin. Tällä tosiasialla on ollut merkittäviä seurauksia ammattiyhdistysliikkeiden ja sosiaalidemokraattisten puolueiden vaikutusvallan ja aseman kannalta. Ammattiyhdistysliikkeet ovat rampautuneet Yhdysvalloissa vain viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, ja niiden jäsenmäärä on pudonnut 35 miljoonasta 15 miljoonaan, kun taas Britanniassa 14 vuotta thatcherismia riitti vähentämään ammattiyhdistysliikkeiden jäsenmäärän vuoden 1979 13.3 miljoonasta 9 miljoonaan vuonna 1993. Ammattiyhdistysliikkeiden jäsenmäärissä on tapahtunut vastaavia muutoksia Belgiassa, Tanskassa, Suomessa, Norjassa ja jopa Ruotsissa. Työväenluokan ja sen organisaatioiden rampauttamisen seurauksena luokkaidentiteetit, luokkaideologiat ja siten myös luokkapolitiikka kokonaisuudessaan ovat hiipuneet uusliberalistisen vaiheen aikana. Tätä ilmentävät luokka-asemaa vastaavan äänestyskäyttäytymisen ja luokkaan sidotun puolueuskollisuuden hiipuminen, luokkasidonnaisten organisaatioiden kuten ammattiyhdistysten hiipuminen sekä luokkatietoisuuden heikkeneminen. Viimeiseksi mainittu näkyy luokkakonfliktien lakkaamisena, joka seurasi brittiläisten kaivosmiesten häviötä heidän kamppailussaan Thatcherin kanssa 1980-luvulla – kyseistä tapahtumaa voidaan pitää kehittyneen kapitalistisen maailman viimeisenä suurena teollisena kamppailuna.


Nämä muutokset osoittavat ilmeisellä tavalla, että marxilaisessa mielessä ymmärretyt luokat ovat hiipuneet tätä nykyä pois. Luokkaerot laajemmassa merkityksessä eivät ole kuitenkaan missään nimessä katoamassa, kuten postmodernistit ja – yllättävää kyllä – Castoriadisin kaltaiset autonomiatradition kannattajat väittävät. Todellisuudessa nykyisen kansainvälisen markkinatalouden ja edustuksellisen ”demokratian” luoma kasvava vallan keskittyminen on venyttänyt luokkaeroja entistä suuremmiksi. Lisäksi on hyvä muistaa, että pelkästään taloudellisen vallan jaolle perustuvat marxilaiset luokkajaon kategoriat eivät kuvanneet kaikkia yhteiskunnassa vallitsevia luokkaeroja. Erityisesti sukupuoli-, rotu-, kansanryhmä- ja kansallisuuserot säilyivät luokkarajat ylittävinä läpi modernien luokkien aikakauden. Kasvutalouden väistämättömänä seurauksena syntynyt ekologinen kriisi loi kuitenkin uuden luokkaerot ylittävän ongelman ympäristön tilasta ja elämänlaadusta. Nämä muutokset yhdessä ”uusien yhteiskunnallisten liikkeiden” (ekologinen liike, feminismi, ”identiteettiliikkeet” ja niin edelleen) samanaikaisen nousun kanssa tekivät entistä selvemmäksi, etteivät marxilaiset luokkakäsitykset kyenneet yhdistämään kyseisiä luokkarajat ylittäviä ongelmia järjestelmää koskevien yhteiskunnallisten jakojen yleiseen skeemaan. Tästä huolimatta luokkajaon jatkumisen puolesta on olemassa lähes musertavia todisteita (vaikkakaan luokkajakoa ei ehkä tule enää ymmärtää marxilaisittain). Koulutuksenkin voidaan itse asiassa osoittaa edistävän luokkaerojen säilymistä, toisin kuin sosiaalidemokraatit uskovat väittäessään koulutuksen kaventavan niitä. Näin on erityisesti silloin kun mahdollisuus kouluttautua määräytyy luokkataustan mukaisesti. Koulutus edistää nykyään yksinkertaisesti luokkasuhteiden säilymistä ennallaan. Ja viimeiseksi, kehitysmaissa nykyinen globalisaatio ei ole johtanut vielä riittävälle yhteiskunnalliselle, poliittiselle ja taloudelliselle tasolle, jotta edes marxilaisittain ymmärretyistä luokkaeroista olisi päästy eroon. Luokkaerot ovatkin erityisen silmiinpistäviä Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vähemmän kehittyneissä maissa, joita luonnehtivat yhä teollisuustuotannolle perustuvat rakenteet.


Luokkaerojen olemassaolosta ei ole siis epäilystäkään, huolimatta viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtuneista merkittävistä muutoksista. Tämä ei ole tietenkään yllättävää otettaessa huomioon, että yhteiskunta ja talous sekä yhteiskunta ja politiikka pidetään yhä perustavanlaatuisella tavalla erillään toisistaan (yhteiskunnan ja talouden erottelun pahentuessa jatkuvasti markkinatalouden instituutioiden toimesta ja yhteiskunnan ja politiikan erottelun säilyessä voimassa edustuksellisen ”demokratian” instituutioiden kautta). Itse asiassa nämä erottelut ovat korostuneet entisestään valtiososialismin romahtamisen jälkeen. Näin ollen, mikäli luokan käsite määritellään siten uusiksi, että se viittaa pelkkien taloudellisten voimasuhteiden sijaan valtasuhteisiin yleisellä tasolla, se säilyy tärkeänä kategoriana selitettäessä nykyistä vallankäyttöä ja alistamista. Tämä sen vuoksi, että luokkataistelu (jota tulisi kenties kutsua pikemminkin ”yhteiskunnalliseksi kamppailuksi” jotta huomioitaisiin kaikki epätasa-arvoisesta vallanjaosta nousevat konfliktit), ei koske enää tuotantovälineiden omistusta, vaan ihmisten itsensä hallintaa taloudellisella, mutta myös poliittisella ja laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla – mikä johtaa suoralla tai epäsuoralla tavalla kysymykseen demokratiasta. Näin ollen se tosiasia, ettei marxilaisittain ymmärrettyjä luokkapuolueita enää ole olemassa on seurausta marxilaisittain ymmärrettyjen taloudellisten luokkien hiipumisesta, eikä luokkaerojen tosiasiallisesta katoamisesta (luokkaerot ymmärrettynä tässä yhteydessä järjestelmään sisältyvinä erotteluina). Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on luotava uusia käsitteitä, jotka ovat ”holistisia”, mutta eivät kuitenkaan marxilaisen tuotantomuodon kategorian merkityksessä, vaan siinä merkityksessä, että ne paikallistavat luokkaerot sosioekonomisen järjestelmän valtarakenteisiin itseensä, eikä ainoastaan tiettyihin osiin sitä, kuten sukupuolten välisiin suhteisiin, identiteettipolitiikkaan, arvoihin ja niin edelleen – mikä on johtanut kyseisiä asioita ajavien liikkeiden nimittämiseen osuvasti ”yhden asian” liikkeiksi. Onkin ilmeistä, että tarvitsemme juuri nyt uuden paradigman, joka tunnustaa alakokonaisuuksia muodostavien sosiaalisten ryhmien (naiset, etniset vähemmistöt, jne.) omanlaisensa identiteetit, mutta samalla myös tiedostaa sen laajemman sosioekonomisen järjestelmän olemassaolon, joka mahdollistaa vallan keskittymisen erilaisten eliittien ja hallitsevien ryhmien käsiin. Inklusiivinen demokratia on juuri tällainen paradigma. Se vastaa nykyisten moninaisten sosiaalisten suhteiden (sukupuoli, rotu ja niin edelleen) esittämään haasteeseen sellaisella kompleksilla tasa-arvon käsitteellä, joka viittaa kaikenlaiseen vallan jakamiseen ja ottaa huomioon ihmisten erilaiset tarpeet ja kokemukset.



Siirtymästä vapautukseen pyrkivään yhteiskuntaan


On yleisesti tiedossa, että kuolemanrangaistuksen kaltaiset tuomiot ovat varsin suosittuja mielipidekyselyissä. Näetkö tällaiset kyselytulokset seurauksena enemmistön sulkemisesta ulos poliittisesta prosessista, vai heijastavatko ne enemmistön todellisia arvoja? Mikä on näkemyksesi mukaan tällaisten tulosten merkitys suoran demokratian ajatukselle?


Tietenkin enemmistön kannat tällaisiin asioihin heijastavat heidän nykyisiä arvojaan. Vastaavasti USA:n, Kreikan ja Italian kaltaisissa maissa irrationaaliset Jumalaa ja ylipäätään uskontoa koskevat uskomukset tai muissa maissa uudenlaiset irrationalismin muodot (New Age, jne.) vetoavat suureen osaan väestöstä, elleivät peräti enemmistöön. Aitoa demokratiaa, ts. autonomista yhteiskuntaa, on tietenkin mahdotonta saada aikaiseksi väestön enemmistön uskoessa tällaisiin heteronomisiin ”totuuksiin”. Aidossa demokratiassa ihmiset luovat itse omat totuutensa, eivät vain toista Raamatun, Evankeliumin tai Koraanin totuuksia, sillä mikäli he tekevät näin, emme voi enää puhua autonomiasta. Kansankokouksiin osallistuvien ihmisten täytyy hyväksyä se olennainen demokraattinen periaate, jonka mukaan meidän täytyy itse tehdä päätöksemme, äänestää laeistamme, määritellä omat totuutemme tässä ja nyt, hyväksymättä mitään ulkoisesti annettuja totuuksia itsestäänselvyyksinä. Olisi kuitenkin valtava erehdys olettaa, että vaikka ihmiset uskovat tällä hetkellä Jumalaan, kuolemanrangaistukseen tai muihin vastaaviin järjettömyyksiin, he eivät kykenisi ottamaan osaa suoraan demokratiaan. Inklusiivisen demokratian luominen tämän hetken Yhdysvaltoihin, Iraniin tai vaikkapa Israeliin olisi tietenkin mahdotonta. Meidän on selvästikin kuljettava pitkän siirtymäkauden lävitse, ja voimme olettaa ihmisten pyrkivän tämän prosessin aikana luomaan uudenlaista tietoisuutta uuteen yhteiskuntaan. Juuri tämä muodostaa itse asiassa olennaisen osan ID-projektin siirtymästrategiaa. Päämääränämme on saavuttaa uudenlainen yhteiskunta ensinnäkin koulutuksen kautta ja toiseksi luomalla sellaisia instituutioita nykyisen yhteiskunnan sisälle, jotka ennakoivat inklusiivista demokratiaa. Vuorovaikutus koulutuksen ja käytännön toiminnan välillä johtaa siis toisin sanoen kohti uudenlaista yhteiskuntaa. Voimme siis olettaa, että demokraattinen tietoisuus tulee vallitsevaksi ennen kuin yhteiskunta muuttuu inklusiiviseksi demokratiaksi – ja tähän nimenomaan pyrimme. Itse asiassa väittäisin, että sosialististen, leninististen ja muiden vastaavien strategioiden perusvirheenä oli se, että niissä pyrittiin aluksi vallan kaappaamiseen, jonka jälkeen oli tarkoitus luoda uusi tietoisuus ylhäältä käsin. Ellei demokraattinen tietoisuus ole noussut vallitsevaksi ennen uuteen yhteiskuntaan siirtymistä, kyseinen strategia on käsitykseni mukaan tuomittu epäonnistumaan, kuten tapahtui Neuvostoliitossa ja muualla. Oletamme siis, ettei ainakaan enemmistö ole enää inklusiiviseen demokratiaan saavuttaessa fundamentalistista tai uskonnollista tai kannata kuolemanrangaistusta jne.


Inklusiiviseen demokratiaan johtavan strategian tulisikin näkemykseni mukaan ottaa huomioon kolme tärkeää päämäärää.


* Ensinnäkin, on pyrittävä luomaan katkos sosialisaatioprosessissa, jotta uusi aitoon inklusiiviseen demokratiaan pyrkivä yhteiskunnallinen paradigma voisi tulla vallitsevaksi, kuten jo aiemmin totesin.


* Toiseksi, on pyrittävä saamaan entistä suurempia ihmisjoukkoja mukaan uudenlaiseen politiikkaan, jossa he voisivat uudenlaisten organisaatioiden puitteissa toteuttaa inklusiivisen demokratian periaatteita ja arvoja.


* Kolmanneksi, on luotava taloudellisten resurssien vastaavanlainen siirtymä pois markkinataloudesta edellä mainitsemieni uusien instituutioiden kautta, jotka muodostavat itse asiassa uuden populaarin perustan poliittiselle ja taloudelliselle vallalle.


Itse asiassa tällaisia esimerkkejä toteutetaan jo käytännössä sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa, mutta myös Australiassa ja muualla. On olemassa monia ryhmiä, jotka pyrkivät yllä mainittuihin päämääriin. Kaikkien näiden kokeilujen ongelmana on kuitenkin se, etteivät ne muodosta uuden järjestelmän vastaisen liikkeen kiinteää osaa, ts. ne eivät ole osa uutta liikettä, jonka päämääränä on korvata markkinatalouden ja edustuksellisen ”demokratian” instituutiot uusilla instituutioilla. Ne edustavat vain tiettyjen ihmisryhmien yksittäisiä pyrkimyksiä luoda esimerkkiä antamalla uuteen yhteiskuntaan vaadittavaa tietoisuutta. Tämä strategia on käsitykseni mukaan tuomittu epäonnistumaan. Tarvitaan poliittinen projekti, analyysi vallitsevasta tilanteesta, visio uudesta yhteiskunnasta, jonka haluamme rakentaa ja strategia siirtymiseksi täältä sinne. Edellä mainitut ryhmät eivät täytä näitä ehtoja, ja tämän vuoksi ne tavallisesti joko marginalisoituvat tai sitten järjestelmä käyttää niitä hyväkseen voidakseen korvata hyvinvointipalvelujen puutteen vastaavilla alhaalta lähtöisin olevilla palveluilla.


Mikä on kansalaistottelemattomuuden rooli teoriassasi? Onko vallitsevilla instituutioilla ja laeilla mitään arvoa niiden ollessa taloudellisten ja poliittisten eliittien manipuloimia kontrolloimia? Jatkona samaan kysymykseen, mikä on suhtautumisesi tiettyjen ”anarkistiryhmien” suorittamiin pankkiryöstöihin ja pommi-iskuihin Kreikassa?


Kumpikaan näistä aktiviteeteista ei sovi yhteen ID-projektin siirtymästrategian kanssa, kuten alla annetusta lyhyestä kuvauksesta selviää. ID-projektin esittämä siirtymästrategia esittää seuraavanlaisia aktiviteetteja.


* Ensimmäisenä ja tärkeimpänä, tulevaisuuden järjestelmän ennakoimiseen tähtäävät aktiviteetit, joihin jo aikaisemmin viittasin.


* Toiseksi, mitä tulee taisteluun vallitsevaa järjestelmää vastaan, ID-projekti kannattaa kaikkia luokkakonfliktien yhteydessä toteutettuja kollektiivisia toimia, joihin kansainvälisen markkinatalouden ja valtaa käyttävien eliittien tai kansainvälistynyttä markkinataloutta hallinnoivan ylikansallisen eliitin uhrit ryhtyvät. Tällaisten konfliktien luonnetta järjestelmän aikaansaannoksia tulisi kuitenkin korostaa joka askeleella, ja on selvää, ettei tätä tehtävää voida jättää ammattiyhdistysliikkeiden byrokraattiselle johdolle ja vastaaville perinteisille organisaatioille. Sen sijaan työpaikkakokoukset muodostavat erottamattoman liikehdinnässä kohti inklusiivista demokratiaa, ja ne voisivat liittoutua ja osallistua kamppailuihin osana demoille ja niiden liittorakenteelle perustuvaa laajempaa demokraattista liikehdintää.


* Lopulta ID-liikkeessä mukana olevien aktivistien tulisi tietenkin osallistua suoraan toimintaan sekä uusliberalistista globalisaatiota vastaan että niitä vakavia poliittisten oikeuksien loukkauksia vastaan, joita on institutionalisoitu ”terrorismin vastaisen sodan” tekosyyn varjolla. Tässä heidän tulisi toimia yhteistyössä muiden radikaalien järjestelmää vastaan kamppailevien ryhmien kanssa – olettaen tietysti, että osallistuessaan suoraan toimintaan he tuovat ilmi ID- problematiikkaa ja esittävät vaatimuksia, jotka ovat sen kanssa yhteensopivia.


On selvää, ettei kansalaistottelemattomuudella ole tämän problematiikan ja strategian puitteissa mitään sijaa, sillä se viittaa pelkästään vastarintaan järjestelmän sisällä, kun taas ID-projekti viittaa järjestelmänvastaiseen aktiviteettiin. Edelleen, kansalaistottelemattomuuden kaltaisen aktiviteetin passiivinen luonne tekee mahdottomaksi järjestelmän vastaisen tietoisuuden kehittymisen. Parhaimmillaan se voi johtaa tiettyjen oikeuksien tai vapauksien saamiseen eliiteiltä, tietenkin vallitsevan sosioekonomisen järjestelmän puitteissa. Niin ikään mainitsemasi järjestelmään kohdistuva vastaväkivalta (anarkistiset pankkiryöstöt ja pommi-iskut) sopivat aivan yhtä huonosti ID-problematiikan puitteisiin, syistä joita käsittelin kirjassani ”terrorismia” vastaan käydystä sodasta, ja joihin en voi tässä yhteydessä mennä laajemmin. Lyhyesti sanottuna tällainen vastaväkivalta on erottamaton osa järjestelmällisen väkivallan luomaa väkivallan kierrettä. Kuten olen aikaisemmin todennut: ”inklusiivisten demokratioiden luominen paikallistasolla erottamattomana osana konfederaalisen inklusiivisen demokratian luomiseen pyrkivää järjestelmän vastaista liikettä on kenties ainoa tapa luoda aidosti vaihtoehtoinen yhteiskunta, joka ei olisi vain vallitsevan yhteiskunnan helposti kumottava muunnos. Tämä on samalla ensimmäinen askel sellaisen yhteiskunnan luomisessa, jossa ei ole järjestelmällistä väkivaltaa, ja jossa väkivallan kierre muuttuu ensimmäistä kertaa historiassa tarpeettomaksi”.


Olet kirjoittanut, etteivät marginaalisten ryhmien elämäntyylit tai niiden antamat esimerkit voi toimia laajemman nykyisiä yhteiskunnallisia realiteetteja vastustavan liikkeen perustana. Mutta eikö ole itsestään selvää, että marginaaliset ryhmät ovat aina esittäneet keskeistä roolia protesteissa yhteiskunnallisesti totunnaisia arvoja ja instituutioita kohtaan?


Uskoakseni meidän on tehtävä tässä yhteydessä olennainen erottelu. On eri asia puhua yhtäältä liikkeistä, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskuntaan laajemmalla tasolla, siis sen arvoihin ja instituutioihin oman esimerkkinsä kautta (esim. perustamalla kommuunin tai osuuskunnan tms.), ts. muuttamalla elämäntyyliään, ja toisaalta poliittisista ryhmistä, jotka haluavat muuttaa yhteiskunnan luomalla massiivisen poliittisen liikkeen, joka pyrkii jossain vaiheessa, esim. suuren kansannousun yhteydessä, kaappaamaan vallan itselleen. Toteamuksesi ”marginaaliset ryhmät ovat aina esittäneet keskeistä roolia protesteissa yhteiskunnallisesti totunnaisia arvoja ja instituutioita kohtaan” on selvästikin totta vain jälkimmäisten ryhmien suhteen, eikä koskaan ensiksi mainittujen suhteen. En ole koskaan kuullut yhdenkään marginaalisen ryhmän tai aktivistin, joita Murray Bookchin kutsui ”elämäntyylianarkisteiksi”, vaikuttaneen millään merkittävällä tavalla yhteiskunnan arvoihin ja instituutioihin. Toisaalta on totta, että monet menneisyydessä marginaalisina ryhminä aktiviteettinsa aloittaneet kommunistiset ja anarkistiset liikkeet kuuluivat jälkimmäiseen kategoriaan, ja ne saivat todellakin aikaan merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia – vaikka nämäkään liikkeet eivät missään vaiheessa nousseet hegemonisiksi, kuten jo aiemmin totesin. Se että ne eivät saavuttaneet tätä hegemonista asemaa, johti erilaisiin seuraamuksiin: mikäli heidän päämääränään oli ”vallan kaappaaminen ylhäältä käsin” (esim. kommunistiset liikkeet) ne onnistuivat tavoitteessaan, mutta onnistumisen hintana oli lopulta totalitaaristen yhteiskuntien luominen, ja mikäli heidän päämääränään oli ”vallan kaappaaminen alhaalta käsin” (esim. espanjalaiset anarkistit), ne eivät koskaan onnistuneet saamaan valtaa itselleen.


Edellä mainittuja ”elämäntyylianarkismin” ilmentymiä on esiintynyt runsaasti Britannian kaltaisissa maissa 1970-luvulta lähtien nk. ”Anarchy in Action” -ajattelun yleistyttyä kaupunkisuunnittelun, asumisen, koulutuksen ja siirtolapuutarhaviljelyn kaltaisilla toisistaan suuresti poikkeavilla aloilla. Samankaltaisia trendejä edustavat nykyään esimerkiksi monet osuustoiminnan ansioita ylistävät anarkistiryhmät, jotka pitävät toimintaansa ”anarkismin viimeisimpänä käytännöllisenä ilmentymänä”, sillä heidän mukaansa osuustoiminta mahdollistaa anarkismin harjoittamisen kapitalistisen talouden laajemmissa puitteissa tai sitten ne ryhmät, jotka omaksuvat ”käytännöllisen” anarkismin, joka hylkää anarkistien perinteiset vaatimukset markkinatalouden ja rahan lakkauttamisesta! Tällaiset aktiviteetit eivät ole kuitenkaan ainoastaan irrallaan radikaalista järjestelmänvastaisesta politiikasta, siis pyrkimyksestä edistää vaihtoehtoisen yhteiskunnan asiaa – mikäli ne ylipäätään ovat minkäänlaisessa suhteessa politiikkaan – vaan ne ovat usein myös poliittisesti siinä määrin harmittomia, että eliitit käyttävät niitä usein omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi Britanniassa Tony Blairin sosiaaliliberalistinen hallitus tuki avoimesti LETS-suunnitelmia (jotka pyrkivät korvaamaan rahasiirrot tietojärjestelmissä tapahtuvalla työttömien välisellä vaihtokaupalla), selvästikin helpottaakseen budjettipaineita, jotka olivat seurausta Thatcherin uusliberalismista alkaneesta ja Blairin sosiaaliliberalismin jatkamasta hyvinvointiyhteiskunnan purkamisesta.


Kuten olen todennut toisaalla, tällaiset aktiviteetit ovat järjestelmän muuttamisen kannalta täysin hyödyttömiä. Vaikkakin tämä lähestymistapa saattaa edistää vaihtoehtoisen kulttuurin luomista pienissä osissa väestöä ja kohottaa niiden aktivistien moraalia, jotka haluavat nähdä välittömän muutoksen oman elämänsä aikana, se ei voi mitenkään onnistua luomaan järjestelmänmuutokseen vaadittavaa demokraattista enemmistöä nykyisen laajamittaisen vallan keskittymisen puitteissa. Tämä sen vuoksi, että kyseisen strategian esittämät projektit ovat helposti marginalisoitavissa tai sulautettavissa vallitsevaan valtarakenteeseen (kuten on tapahtunut useasti menneisyydessä), kun taas niiden vaikutukset sosialisaatioprosessiin ovat minimaaliset – elleivät peräti olemattomat. Myöskään elämäntyylistrategiat, jotka keskittyvät tavallisesti yksittäisiin ilmiöihin, eivätkä ole siten osa yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävää perustavanluonteista poliittista ohjelmaa, jättävät edistämättä järjestelmän muutokseen vaadittavan ”järjestelmän vastaisen” tietoisuuden kasvua. Lopuksi on todettava, ettei yhteiskunnan järjestelmällistä muutosta voida toteuttaa keskeisten poliittisten ja yhteiskunnallisten areenojen ulkopuolella. Vallitsevien valtarakenteiden ja -suhteiden hävittämistä ei voida sen kummemmin toteuttaa ”näyttämällä esimerkkiä” kuin koulutuksen tai suostuttelun kautta. Vallan tuhoamiseen vaaditaan valtaperustaa, ja tämä voidaan käsitykseni mukaan saavuttaa demokraattisen projektin puitteissa vain kehittämällä paikallisten poliittisten ja taloudellisten rakenteiden muodonmuutokseen tähtäävää perusteellista poliittista ohjelmaa.


Onko Euroopassa tällä hetkellä mitään ryhmiä tai liikkeitä, jotka edustaisivat ID-projektin ajatuksia ja periaatteita toiminnassaan ja rakenteissaan?


Kyllä on, sekä suorassa että epäsuorassa merkityksessä. Ensiksi mainitussa merkityksessä on olemassa autonomisia inklusiivisen demokratian ryhmiä, jotka toimivat inklusiivisen demokratian kansainvälisen verkoston puitteissa: http://www.inclusivedemocracy.org/ID_network.htm.

Euroopassa tällaisia ryhmiä toimii Kreikassa, Britanniassa ja Saksassa, mutta toimintaa on myös USA:ssa, Latinalaisessa Amerikassa, Nepalissa ja muualla. Lisäksi on olemassa neljä kertaa vuodessa ilmestyvä julkaisu International Journal of Inclusive Democracy, http://www.inclusivedemocracy.org/journal/, joka on teoreettisia ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä verkkolehti (ISSN 1753-240X).

Tämä lehti on seuraaja tunnetulle aikakausijulkaisulle Democracy & Nature, jota kustansi aluksi yli kymmenen vuoden ajan Aigis-kustantamo ja myöhemmin Taylor & Francis: http://www.democracynature.org/dn/index.htm.

Kreikassa ilmestyy myös inklusiivisen demokratian aikakausijulkaisu Periektiki Dimocratia, joka käsittelee niin ikään teoreettisia ja ajankohtaisia aiheita: http://www.inclusivedemocracy.org/pd/.

Epäsuorassa merkityksessä inklusiivisen demokratian ajatukset ovat vaikuttaneet Degrowth Movementin (decroissance) kaltaisiin laajempiin liikkeisiin, jotka ovat levinneet Ranskasta viime vuosina myös muualle Eurooppaan. Ks. esim. http://mondediplo.com/2006/01/13degrowth?var_recherche=Serge+Latouche. 



Terveys- ja huumausainepolitiikasta


Voimmeko pitää nykyistä terveysasioihin kohdistettua innostusta osana uusliberalistista ideologiaa, joka pyrkii kannustamaan ihmisiä seuraamaan juuri niitä arvoja – tehokkuus, tekninen rationaalisuus, optimismi – jotka ovat suotuisia sen kehitykselle? Edelleen, pidätkö uskottavana sitä väitettä, että nykyistä alkoholi- ja huumausainepolitiikkaa käytetään ensisijaisesti välineenä väestön kontrolloimisessa, sen sijaan että se suojelisi heitä aiheuttamasta itselleen vahinkoa? Ja vielä lisäkysymys huumausainepolitiikasta. Olet kirjoittanut kreikaksi kirjan huumeista. On ilmiselvää, että nykyinen huumeiden vastainen sota on monessa mielessä epäonnistunutta. Millaisia uudistuksia huumausainepolitiikkaamme vaaditaan (erityisesti suhteessa kysymykseen huumausaineiden laillistamisesta tai kriminalisoinnista)?


Nykyinen terveysasioihin kohdistettu innostus on siinä suhteessa osa uusliberalistista ideologiaa, ettei järjestelmän todellisena intressinä ole tietenkään ihmisten terveys. Näin on erityisesti sen vuoksi, ettei järjestelmää kiinnosta vähääkään markkinoiden “normaalin” toiminnan aiheuttamat moninaiset vahingolliset terveysvaikutukset, kuten:


* Tietynlaisten kulutushyödykkeiden tuottaminen;

* näiden hyödykkeiden tuottamiseen käytetyt metodit, jotka aiheuttavat ilmiselvästi terveydelle haitallisia vaikutuksia;

* turvautuminen yksipuolisesti sairauksien oireisiin puuttuviin terveyspalveluihin (erittäin tuottoisan lääketeknologian avustuksella), sen sijaan että pyrittäisiin ehkäisemään sairauksia (luomalla terveellinen ympäristö ja ruokaketju ja tapa elää).


Järjestelmän todellisena intressinä ”sodassa” huumeita, alkoholia, tupakointia jne. vastaan onkin suojella tehokkuuttaan ja minimoida tuotannon epäsuoria kustannuksia, jotka selvästikin kasvavat juuri sen vuoksi, että valtioiden terveydenhuoltojärjestelmien täytyy maksaa huumeriippuvaisten, alkoholistien jne. aiheuttamat ylimääräiset kulut. Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin todettava, etten hyväksy huumausaineiden laillistamista ajavien liberalistien, uusliberalistien ja Chomskyn kaltaisten libertaarien kampanjaa, joiden mukaan huumeita vastaan käyty ”sota” on vain keino väestön kontrolloimiseksi. Eliiteillä on aivan varmasti monia muitakin keinoja kontrolloida väestöä kuin huumeiden vastaisen sodan avulla, joka on sitä paitsi täysin hyödytön. Itse asiassa historiallisesti katsottuna tilanne on täysin päinvastainen, sillä eliitit levittivät huumeita USA:n ghettoihin tai eurooppalaisiin anarkistikommuuneihin kontrolloidakseen yhteiskunnallisia liikkeitä levittämällä huumekulttuuria ja huumeita sen sijaan, että olisivat käyneet ”sotaa” niitä vastaan!


En siis missään nimessä yhdy siihen liberaaliin väitteeseen, jonka mukaan huumeita vastaan käytyä ”sotaa” ja siihen liittyviä repressiivisiä käytäntöjä tulisi syyttää huumeiden käytön räjähdysmäisestä kasvusta. Uskon tämän väitteen perustuvan historiallisen kokemuksen täydelliseen vastakohtaan sekä logiikan karkeaan vääristelemiseen. Kuten pyrin osoittamaan mainitsemassasi kirjassa huumeista, 80-luvulla uusliberalistisen globalisaation nousun myötä entisestään voimistuneen 60-luvun huumekulttuurin kukoistuksen taustalla vaikutti yhdistelmä nykyiseen markkinatalouteen ja edustukselliseen ”demokratiaan” liittyviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia tekijöitä, joihin en voi perehtyä laajemmin tässä yhteydessä. Huumeiden käytön massiivinen leviäminen johti huumeita vastaan käytyyn ”sotaan”, eikä toisinpäin, kuten joissakin pöhköissä analyyseissa väitetään. Itse asiassa niin kutsuttu huumeiden vastainen ”sota” vetää viimeisiä henkosiaan kaikkialla. EU:n eliitti ja Britannian kaltaisten maiden poliisit ovat etunenässä kamppailussa huumeita vastaan käydyn ”sodan” asteittaiseksi lakkauttamiseksi ja sen korvaamiseksi ”haittojen rajoittamisen” politiikalla.


Huumeiden käytön valtava suosio ei näytä mitään taantumisen merkkejä, vaan se päinvastoin kasvaa entisestään, erityisesti tiettyjen ”kovien” huumeiden osalta. Tätä on edistänyt suuresti huumeiden maailmanmarkkinahintojen lasku – mikä vaikuttaa ensi näkemältä paradoksaaliselta, sillä huumeiden kysyntä on kasvanut jatkuvasti viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Hintojen lasku on kuitenkin osin seurausta monikansallisen eliitin hyökkäyksestä Afganistaniin, mikä johti opiaattien tuotannon räjähdysmäiseen kasvuun – miehittäjien kannustuksella. Hintojen laskun taustalla on myös vaikuttanut se, ettei huumeita vastaan käydyssä ”sodassa” ole koskaan saavutettu todellisia tuloksia huumausaineiden tuotannon vähentämisessä. Tämä ei ole tietenkään erityisen yllättävää, kun muistetaan, että Afganistanin, Kolumbian, Bolivian ja Perun kansantaloudet selviytyvät nykyisessä kansainvälistyneessä markkinataloudessa turvautumalla ensisijaisesti laittomien huumekasvien vientiin.


Lopulta mitä tulee siihen millainen politiikka meidän tulisi omaksua suhteessa nykyiseen järjestelmään, en halua edellä toteamillani huomioilla vihjata, että ratkaisu huumeiden käytön ongelmaan löytyisi käyttäjien rankaisemisesta ja järjestelmän uhrien vangitsemisesta, mikä on alun perin heidät riippuvuuteen sysännytkin. Kuten olen pyrkinyt osoittamaan kirjassani, vaikkei kansainvälistyneen markkinatalouden ja sen poliittisen vastineen, edustuksellisen ”demokratian” puitteissa ole mahdollista löytää pitkän aikavälin radikaalia ratkaisua ongelmaan, on kuitenkin tiettyjä toimenpiteitä, joilla voimme ohjata kehitystä oikeaan suuntaan jopa lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä, olettaen kuitenkin ettei päämääränämme ole yksinomaan järjestelmän omaksuma ”haittojen rajoittaminen” (rikollisuuden torjumisen ja vangittujen huumeriippuvaisten aiheuttavien valtaavien kustannuksien vähentämiseksi!), vaan hoito ja ennaltaehkäisy. Näihin tavoitteisiin voitaisiin hyvinkin päästä laajamittaisella huumeiden käyttöä ehkäisevällä ohjelmalla, jota tulisi vahvistaa huumeiden käyttöön yhteiskunnan kohdistamalla moraalisella paheksunnalla. Tällaista paheksuntaa voitaisiin toteuttaa määräämällä sovellettuja rangaistuksia huumeriippuvaisille, esimerkiksi velvoittamalla heidät osallistumaan ilmaiseen hoitoon, johon ei liity metadonin kaltaisten korvikkeiden käyttöä (jotka eivät muutenkaan toimi), sekä laajentamalla erityissairaanhoitoa terveydenhuoltojärjestelmän puitteissa, jotta kriittisiin tilanteisiin voidaan vastata paremmin ja siten minimoida huumekuolemia. Huumeiden laillistaminen, jota liberaalit, uusliberalistit ja tietyt ”libertaarit” kannattavat, pitäisi sulkea ulos laskuista, myös mietojen huumeiden osalta, jotka ovat niin ikään potentiaalisesti haitallisia mielenterveyden kannalta, kuten uusimmat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet. Sillä ilman mielenterveyttä ei voi olla todellista demokratiaa, joka perustuu jokaisen kansalaisen aktiiviseen osallistumiseen päätöksentekoprosessissa.


Toisin sanottuna, huumeongelmaan voisi hyvinkin olla “kolmas tie”, joka välttäisi sekä nykyisen mafian kontrolloiman laittoman huumekaupan että tulevaisuuden lailliset markkinat, jotka tarjoaisivat yksinkertaisesti uusia liiketaloudellisia mahdollisuuksia kansainvälisille yhtiöille. Tämän kolmannen tien puitteissa, jota käsittelen yksityiskohtaisesti kirjassani, huumeet olisivat kansalaisten suoran kollektiivisen kontrollin alaisuudessa. Päämääränä olisi rajoittaa huumeidenkäytön leviämistä – siinä määrin kuin tämä on mahdollista vallitsevan sosioekonomisen järjestelmän sisällä. On kuitenkin varsin ironista, että monet huumeiden laillistamista kannattavat yrittävät uusliberalismin guru Friedmaniin viitaten perustella argumenttinsa vetoamalla itsemääräämisoikeuteen ja nykyisen lainsäädännön loukkauksiin tuota oikeutta kohtaan. Tämän vääristyneen logiikan mukaan itsemääräämisoikeus samaistuu klassiseen liberalistiseen käsitykseen ”negatiivisesta” vapaudesta, joka viittaa esteiden puuttumiseen, eli yksilön vapauteen tehdä mitä ikinä hän tahtoo (”vapaus jostakin”), eikä vapauden ”positiiviseen” käsitykseen, joka viittaa vapauteen ”tehdä asioita”, osallistua itsensä kehittämiseen tai oman yhteiskuntansa hallitsemiseen (”vapaus johonkin”). Ei ole sattumaa, että negatiivinen vapauskäsitys on täysin yhteensopiva uusliberalistisen globalisaation edellyttämän passiivisen kansalaisuuden kanssa. Kuten eräs huumeiden käyttäjä on osuvasti todennut: ”huumeita käyttäessä ei tunne ympäröiviä epäoikeudenmukaisuuksia; huumeet toimivat suojaavana panssarina niitä vastaan”. 


 

Inklusiivinen demokratia vai barbarismi?


Spekulatiivinen kysymys tulevaisuudesta: mikäli politiikassa ei tapahdu merkittäviä muutoksia ja liike markkinataloutta ja edustuksellista demokratiaa vastaan epäonnistuu, mikä on yhteiskunnan ja demokratian tila esimerkiksi vuonna 2030?


Kysymys ei ole niin spekulatiivinen kuin miltä se ensi näkemältä vaikuttaa, sillä trendit ovat nähtävissä, ja mikäli tulkitsemme niitä oikein, ne osoittavat selvästi millainen tulevaisuus odottaa yhteiskuntaa, joka jatkaa eteenpäin nykyistä katastrofaalista polkuaan juuri sillä hetkellä, kun vallitsevan moniulotteisen kriisin kaikki aspektit vain pahenevat. On monia oireita, jotka osoittavat nykyisen järjestelmän perustavanlaatuisen epävakauden:


* taloudelliset oireet, epätasa-arvon kasvu maiden välillä ja niiden sisällä, mikä ilmenee monella eri tavalla, esim. jopa nykyisessä luottokriisissä, joka saattaa hyvinkin johtaa suureen romahdukseen tai ainakin taantumaan, kuten jotkut analyytikot ovat todenneet.

* poliittisen kriisin oireet (apatia, massapuolueiden hajoaminen, äänestämättä jättäminen jne);

* yhteiskunnallisen kriisin oireet (rikollisuuden ja huumeiden käytön räjähdysmäinen kasvu);

* ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, lähestyvä katastrofaalinen ekologinen kriisi.


Moniulotteisen kriisin jatkuva syveneminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjestelmä kaatuisi tietyssä vaiheessa itsestään, kuten vulgaarit marxilaiset uskoivat aikaisemmin taloudellisen kriisin osalta. Itse asiassa olemme yhteiskunnallisesti katsottuna ratkaisevan dilemman edessä, sillä meidän on tehtävä valinta inklusiivisen demokratian ja barbarismin välillä. Toisin sanoen, joko etenemme aidosti demokraattiseen yhteiskuntaan, inklusiiviseen demokratiaan, joka tarttuu kaikkien näiden kriisien juuriin – kaikenlaiseen vallan keskittymiseen eliittien ja etuoikeutettujen sosiaalisten ryhmien käsiin – tai sitten etenemme kohti jonkinlaista autoritaarista yhteiskuntaa. Kaikki tämänhetkiset merkit osoittavat, että kuljemme nopealla vauhdilla kohti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Esimerkiksi nykyinen terrorismin vastainen sota, joka vie kasvavassa määrin nykyistä yhteiskuntaa kohti niiden perustavanlaatuisten inhimillisten vapauksien lakkauttamista, jotka saavutettiin pitkien taistelujen kautta, osoittaa tämän selvästi. Se mitä tulee tapahtumaan, riippuu kuitenkin siitä kuinka ihmiset reagoivat näihin muutoksiin. Mikäli he hyväksyvät kaiken passiivisesti, kuten monet ihmiset tällä hetkellä tuntuvat tekevän, etenemme kiihtyvällä tahdilla kohti barbarismia. Mutta mikäli he alkavat reagoida, tulemme näkemään tulevaisuudessa monenlaisten uusien inklusiivisen demokratian kaltaisten liikkeiden kukoistavan.


Voiko yhteiskunta palata heteronomiaan – ts. ”paeta vapauttaan” – omaksuttuaan kokonaisuudessaan autonomiset ajatukset?


Paluu heteronomiaan voi hyvinkin toteutua joko ulkoisista tai sisäisistä syistä. Oletan kuitenkin, ettet viittaa vapaan yhteiskunnan kaatamiseen ulkoisista syistä, mikä on tietenkin aina mahdollista huomioitaessa amerikkalaisen eliitin johtaman monikansallisen eliitin musertava sotilaallinen ja taloudellinen voima – vaikkakin tämä tulisi olemaan heille huomattavasti vaikeampaa kuin Irakin hallintojärjestelmän kaataminen jokin aika sitten ja kenties Iranin hallintojärjestelmän kaataminen tulevaisuudessa (lukuisista syistä, joita ei tässä yhteydessä ole mahdollista käsitellä). Mikäli siis suljemme pois sotilaallisten ja taloudellisten interventioiden mahdollisuudet (jälkimmäisten ollessa todennäköisempiä ja toteutuessa kauppasaartojen tms. kautta), sekä ”sisäpuolelta” tapahtuvien kaappauksien jne. mahdollisuudet, joiden ei tulisi ylipäätään olla mahdollisia asianmukaisesti toimivassa demokratiassa, ainoa vaihtoehto ”paolle vapaudesta”, kuten asian ilmaisit, olisi se, jossa yhteiskuntaa hallitsevat, kasvokkain tapaavat kansankokoukset päättäisivät (kenties kasvaneen) enemmistön voimalla lakkauttaa itsensä ja palata nykyisen kaltaiseen järjestelmään, jossa poliittiset ja taloudelliset eliitit tekevät keskeiset kansalaisten elämään vaikuttavat päätökset heidän puolestaan. Näin saattaa tietenkin tapahtua, ei kuitenkaan sen vuoksi, että Castoriadisin hahmottelema ”sosiaalinen kuvitelma” saattaisi tulevaisuudessa muuttua (en hyväksy tällaista mielikuvituksellista ja kestämätöntä lähestymistapaa, jonka mukaan voimme jollain tavalla abstrahoida objektiivisten olosuhteiden kokonaisuudesta ihmisten mielikuvituksen ”tilan”), vaan sen vuoksi, että olosuhteet ovat kehittyneet ”kentällä” sellaisiksi, jotka edistävät kansalaisten enemmistön mielipiteiden dramaattista muutosta. Näin voi tapahtua käsitykseni mukaan vain seuraavassa kahdessa tapauksessa.


Ensiksi, näin voi tapahtua mikäli kansalaisten tietoisuuden taso on siirtymäkaudella nykyisestä yhteiskunnasta tulevaisuuden yhteiskuntaan – institutionaalisten muutosten tultua toteutetuiksi (ts. objektiivisten ehtojen täytyttyä) – vielä hyvin epätasainen, ja vain vähemmistö on saavuttanut näin dramaattiseen yhteiskunnalliseen muutokseen vaadittavan tietoisuuden. Kyseinen tietoisuuden taso edellyttää niiden yhteiskunnallista järjestymistä koskevien uusien periaatteiden omaksumista, jotka perustuvat autonomialle/demokratialle ja yhteisöllisyydelle sekä näitä vastaaville arvojärjestelmille. ”Arvojärjestelmällä” tarkoitan tässä sellaista arvojen kokonaisuutta, joka sopii yhteen demokraattisen institutionaalisen kehyksen kanssa, ja on seurausta kahdesta keskeisestä ID-projektin varaan rakentuvan yhteiskunnan perusperiaatteesta: autonomian ja yhteisön periaatteista. Autonomian perustavanlaatuisesta periaatteesta seuraavat näin ollen tasa-arvon ja jokaisen kansalaisen persoonallisuuden kunnioittamisen kaltaiset moraaliset arvot (katsomatta heidän sukupuoleensa, rotuunsa, etniseen identiteettiinsä jne.), ja tietenkin kunnioitus sekä inhimillistä elämää kohtaan että jokaisen yksilöllisen kansalaisen elämänlaatua kohtaan – mikä puolestaan edellyttää harmonista suhdetta luontoon ja tarvetta integroida yhteiskunta uudella tavalla luontoon. Yhteisön perustavanlaatuisesta periaatteesta seuraavat vastaavasti tasa-arvon lisäksi myös solidaarisuuden, keskinäisen avun, altruisimin/uhrauksien (myös näiden ulottuessa sukulaissuhteiden ja vastavuoroisuuden tuolle puolen), välittämisen ja jakamisen kaltaiset arvojärjestelmät. Niin kauan kuin tietoisuus säilyy epätasaisena, eikä enemmistö ole vielä ylittänyt vallitsevia individualistisia arvoja ja/tai Evankeliumissa, Raamatussa, Koraanissa jne. esitettyjä heteronomisia arvoja taantuminen heteronomiaan on aina mahdollista. Näin on erityisesti siinä tapauksessa, mikäli perustavanlaatuista institutionaalista muutosta oletettavasti seuraava kulttuurivallankumous ei ole vielä noussut hegemoniseksi tulevaisuuden yhteiskunnan massamediassa, eivätkä individualistiset tai irrationaaliset arvot ja uskomukset ole vielä hiipuneet asteittain pois.


Toiseksi, paluu heteronomiaan on mahdollista, mikäli kansankokoukset päättävät, ettei aito demokratia toimi ja ilmaisevat tyytyvänsä mieluummin vieraantumiseen kuin itsemääräämiseen, sen sijaan että tekisivät vaadittavia korjauksia sen toimimiseksi. Tällainen ”pako vapaudesta” ei tietenkään tarkoittaisi, että demokratia ja autonomia olisivat sinällään epäonnistuneet. Se tarkoittaisi vain sitä, että tämä tietty demokratian muoto epäonnistui, sillä sen onnistumiseen vaadittavat objektiiviset ja subjektiiviset ehdot (demokraattinen Paideia tulee esittämään ratkaisevaa roolia tulevaisuuden yhteiskunnan arvojen sisäistämisessä) eivät olleet vielä täyttyneet.

 


[Lyhyt versio tästä Takis Fotopouloksen haastattelusta julkaistiin lehdessä niin & näin 3/2008, 81–85]