Analyyttinen kirjallisuuden filosofia
Jukka Mikkonen (julkaistu 18.2.2008, muokattu 9.9.2014 ja 4.3.2015)
Kaunokirjallisuutta on pidetty filosofisesti erityisen kiinnostavana taiteenlajina, minkä syyksi on esitetty kirjallisten taideteosten dualistista luonnetta eli sitä, että ne ovat sekä kielellisiä että esteettisiä olioita. Jo kaunokirjallisuuden käyttämään välineeseen, kieleen, liittyy lukuisia filosofisia kysymyksiä, ja kaunokirjallisuuden erityinen puhetapa synnyttää niitä lisää. Toiseksi kaunokirjalliset teokset ovat taideteoksia, joiden identifioimista, tulkintaa ja arvottamista käsitteleviin esteettisiin kysymyksiin limittyy monenlaisia ontologisia, tietoteoreettisia ja eettisiä kysymyksiä.
- Johdanto
- Kaunokirjallisuuden määritelmä
- Fiktio
- Kirjallisen taideteoksen ontologia
- Kirjallisen taideteoksen tulkinta
- Kaunokirjallisuus ja tieto
- Kirjallisuuden filosofia Suomessa
- Lopuksi
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Kirjallisuuden filosofian historia aloitetaan usein Platonin runoilijoihin kohdistamasta kritiikistä. Platon, joka Sokrateen suulla nimitti runouden ja filosofian suhdetta käsittelevää keskustelua ”muinaiseksi kiistaksi”, kirjoitti useissa dialogeissaan kirjallisuuden ja ennen kaikkea eettisen tiedon yhteydestä. Teoksissaan Platon arvosteli runoilijoiden inspiraatioon ja intuitioon perustuvaa tiedonhankintatapaa sekä kaunokirjallisten teosten moraalittomia maailmankuvia. Valtiossa Platon päätti karkottaa valheita sepittelevät runoilijat ihannevaltiostaan nuorison moraalia turmelemasta (Platon 2007). Aristoteles sen sijaan suhtautui kaunokirjallisuuteen huomattavasti Platonia myönteisemmin. Runousopissaan Aristoteles esittää, että runoilijoiden tarkoitus ”ei ole kertoa, mitä on tapahtunut, vaan puhua siitä, mitä voi tapahtua ja mikä on mahdollista todennäköisyyden tai välttämättömyyden perusteella”. Aristoteleen mukaan erilaisten kertomusten, kuten historian ja runouden, ero ei ole niiden käyttämissä ilmaisumuodoissa vaan siinä, että ”historia kertoo tapahtuneista asioista, runous sellaisista ansioista, jotka voivat tapahtua”. Aristoteleen mukaan runous onkin ”filosofisempaa ja vakavampaa” kuin historia, sillä se ”käsittelee asioita enemmän yleisten totuuksien tasolla, historia taas yksittäistapauksina”. (Aristoteles 2000.)
Amerikkalaisen filosofin C. G. Pradon (1984) mukaan kirjallisuuden filosofia on yksi filosofian heikoimmin määritellyistä alueista. Pradon mukaan tämän taidefilosofian lohkon määrittelemisen vaikeus piilee siinä, että se on sekoitus yhtäältä filosofien muotoilemia kysymyksiä ja toisaalta kirjallisuudentutkijoiden sekä kirjailijoiden esittämiä teorioita. Lisäksi kirjallisuuden filosofian rajaamista vaikeuttaa Pradon mukaan se, että filosofit lähestyvät aihettaan monista eri suunnista, kuten erilaisista kielifilosofian perinteistä. Tilannetta ei helpota myöskään se, että kirjallisuus on monimuotoinen ja jatkuvasti muuttuva kulttuurinen ilmiö. Kirjallisuuden filosofiaksi voidaan suuripiirteisesti laskea muun muassa monia hermeneutiikan, fenomenologian, strukturalismin ja poststrukturalismin teorioihin perustuvia tutkimuksia. 1900-luvun filosofeista kirjallisuutta ovat kirjoituksissaan käsitelleet muun muassa Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, Roman Ingarden, Jean-Paul Sartre, Maurice Blanchot, Jacques Derrida, Michel Foucault, Umberto Eco ja Richard Rorty. Varsinaisesti ”kirjallisuuden filosofiaksi” nimitetään 1970-luvulla angloamerikkalaisessa analyyttisessa estetiikassa syntynyttä keskustelua, josta käytetään englanninkielistä nimitystä ”philosophy of literature”.
Kirjallisuuden filosofia voidaan karkeasti ottaen jakaa kolmeen osaan: (1) filosofiseen kirjallisuusteoriaan, joka käsittelee kaunokirjallisuuden määritelmää, ”kaunokirjallisen kielen” luonnetta sekä kirjallisten taideteosten ontologiaa ja tulkintaa; (2) kaunokirjallisuuden tiedollista puolta ja ”filosofista kaunokirjallisuutta” käsittelevään tutkimukseen; ja (3) kirjallis-retorisia tyylikeinoja sekä erilaisia kerronnan tapoja hyödyntävän filosofian tarkasteluun (Ruokonen & Werner 2006). Kanadalainen taidefilosofi Deborah Knight (2002) puolestaan erottaa toisistaan tutkimusalueet ”kirjallisuuden filosofia” ja ”kirjallisuus ja filosofia”. Knightin mukaan kirjallisuuden filosofia on ala, joka koettaa selvittää, mitä kirjallisuus on, ja joka käsittelee muun muassa kysymyksiä fiktion totuudesta, fiktionaalisten nimien referenssistä sekä fiktiivisten maailmojen ja henkilöiden ontologisesta statuksesta. Sen sijaan hiukan epämääräisempänä pitämällään termillä ”kirjallisuus ja filosofia” Knight viittaa kaunokirjallisissa teksteissä esiintyvien filosofisten, muun muassa metafyysisten, tietoteoreettisten ja eettisten, teemojen filosofiseen tarkasteluun.
Kirjallisuuden filosofia limittyy lukuisten muiden filosofian lohkojen, erityisesti kielifilosofian, mielenfilosofian, filosofisen logiikan, ontologian, tietoteorian ja etiikan, sekä kirjallisuudentutkimuksen kanssa. Ymmärrettävästi filosofien ja kirjallisuustieteilijöiden laatimat tutkimukset eroavat toisistaan näkökulmiltaan ja painotuksiltaan: Lamarquen (1996) mukaan filosofit ovat perinteisesti kiinnostuneet fiktion referentiaalisuudesta ja fiktionaalisten nimien ontologisesta asemasta, eksistenssistä, sekä modaalilogiikan innoittamista mahdollisista maailmoista, kun taas kirjallisuustieteilijät ovat painottaneet tarkasteluissaan fiktionaalisten esitysten kerronnallisia rakenteita, juonta, tematiikkaa ja henkilöhahmojen kehittymistä koskevia kysymyksiä. Filosofeja ja kirjallisuudentutkijoita kuitenkin yhdistää Lamarquen mukaan muun muassa kysymys siitä, miten jonkin asian voidaan sanoa olevan totta fiktion maailmassa.
Kaunokirjallisuuden määritelmä
Kirjallisuuden filosofiassa on tavallista erottaa toisistaan kirjallisuus ja fiktio. Kaikki kirjallisuus ei ole fiktiota, sillä esimerkiksi joitakin historiantutkimuksia, (oma)elämäkertoja ja filosofian teoksia pidetään kirjallisuutena: tällaisia teoksia ovat muun muassa Edward Gibbonin The Decline and Fall of the Roman Empire, Augustinuksen Tunnustukset sekä Platonin dialogit. Toisaalta kaikki kirjalliset fiktiot eivät ole kirjallisuutta: Olsenin (1987) mukaan Barbara Cartlandin romaanit ovat fiktiota mutta eivät kirjallisuutta, sillä hänen mukaansa niitä on tuskin kirjoitettu tarkoituksena tarjota ”tiettyjä arvokkaita kokemuksia, joita kirjallisuuden oletetaan tarjoavan”. John R. Searle (1975) esittää saman jaottelun formaalisesti toteamalla, että kirjallisuus on arvottava termi, kun taas fiktio on kuvaileva, tietynlaiseen puhetapaan viittaava termi. Searlen mukaan se, onko jokin teos kirjallisuutta, on lukijoiden päätettävissä, kun taas se, onko teos fiktiota, on kirjailijan päätettävissä.
Kaunokirjallisuuden määritelmät voidaan karkeasti ottaen jakaa semanttis-syntaktisiin, intentionalistisiin sekä institutionaalisiin. Ennen kaikkea lyriikan määrittelyssä käytettyjen semanttis-syntaktisten määritelmien mukaan on olemassa erityinen ”kirjaimelliselle” tai ”referentiaaliselle” kielelle vastakkainen kaunokirjallinen tai ”poeettinen” kieli. Kirjallisuustieteellisten uuskriitikkojen 1900-luvun alussa kannattaman näkemyksen mukaan kaunokirjallisella kielellä on tietyt tunnusmerkit ja sen muista kielistä erottavat tekstuaaliset ominaisuudet, kuten syntaktinen ero kirjaimelliseen kieleen, kuvallisuus, konnotaatiot, alluusiot sekä monimerkityksisyys. Uuskriittisesti asennoituneen filosofi Monroe C. Beardsleyn vuonna 1958 esittämän kuuluisan ”kaunokirjallisuuden semanttisen määritelmän” mukaan kaunokirjallinen teos on ”esitys, jossa tärkeä osa merkityksestä on implisiittistä”. ”Tärkeän implisiittisen merkityksen” Beardsley määrittelee edelleen konnotaation ja vihjauksen käsitteiden avulla. (Beardsley 1981/1958.)
Semanttis-syntaktisia määritelmiä on kritisoitu muun muassa Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta johdetuilla argumenteilla. Morris Weitz (1956) arvostelee kaunokirjallisuuden syntaktis-semanttisia määritelmiä väittämällä, ettei ole mahdollista esittää välttämättömiä ja riittäviä ehtoja tekstin ”kirjallisuudellisuudelle” (engl. literariness) eli sille, mikä tekee teoksesta kirjallisuutta. Weitzin kaltaisten wittgensteinilaisten esteetikkojen mukaan essentialististen määritelmien ehdottamisen sijasta on mielekkäämpää selvittää, miten kirjallisuudesta puhutaan.
Intentionalististen määritelmien mukaan teos on kaunokirjallisuutta, jos sen tekijä on tarkoittanut sen kaunokirjallisuudeksi. Esimerkiksi David Daviesin (2007) mukaan kirjallinen taideteos on yksinkertaisesti teksti, jonka on tarkoitettu toimivan esteettisen sisällön artikulaation välineenä. Daviesin mukaan kirjallisen taideteoksen tekijä pyrkii ilmentämään teoksessaan ”esteettisen intentionsa”, jotta lukija ymmärtää suhtautua teokseen taideteoksena eikä esimerkiksi elämäkertana. Puhtaasti intentionalistisia taidemääritelmiä on kuitenkin pidetty ongelmallisina, koska niiden on ajateltu vähättelevän niin kutsuttua taidemaailmaa, joka määrittelee esteettisesti arvokkaat ominaisuudet ja kirjailijan taiteellisen tarkoituksen.
Myös institutionaalisten taideteoreetikkojen mukaan kaunokirjallinen teos edellyttää tekijän esteettistä intentiota. Institutionaaliset teoreetikot, kuten Peter Lamarque ja Stein Haugom Olsen (1996/1994), kuitenkin korostavat sitä, että kirjallisuusinstituutio on sosiaalinen normijärjestelmä, jota ohjaavat konventiot ja säännöt määrittävät esimerkiksi kaunokirjallisuuden käsitteen sekä sen laatimisen ja vastaanoton tavat; institutionaalisissa teorioissa painotetaan ennen kaikkea, että esteettisesti arvokkaat ominaisuudet ovat kirjallisuusinstituution määrittelemiä. Institutionaalisten näkemysten mukaan tekijän esteettinen intentio ei vielä riitä tekemään objektista taideteosta, vaan objektilta vaaditaan kirjallisuusinstituution toimijoiden, kuten kriitikkojen, hyväksyntä.
Institutionaalisia teorioita on puolestaan syytetty siitä, että ne ovat usein historiallisesti ja kulttuurisesti huteria. Institutionaalisia teoreetikkoja on kritisoitu väittämällä, että he eivät huomioon sitä, kuinka instituutiot ovat sidoksissa kulttuureihin ja kuinka taiteen funktiot ja niiden keskinäinen järjestys vaihtelee aikakausittain. Lisäksi institutionaalisten teoreetikkojen on sanottu vähättelevän sitä, kuinka instituutiot ovat limittyneet ja yhä limittyvät: teoreetikkojen on sanottu jättävän huomiotta kaunokirjallisuuden sepitelmiä laajemmassa merkityksessä.
Kaunokirjallisuuden määrittelemisen ongelma liittyy läheisesti kysymykseen kirjallisuuden laajimman lohkon, fiktion eli sepitelmän, luonteesta. Miten fiktio määritellään, kuinka romaani erotetaan elämäkerrasta ja kuinka autofiktiivinen romaani omaelämäkerrasta? Kuinka Arthur Conan Doylen teokseen viittaava lause ”Sherlock Holmes asuu Baker Streetillä” voi olla tosi, vaikka se viittaakin olioon, jota ei ole olemassa?
Fiktion määritelmät voidaan karkeasti ottaen jakaa semanttisiin ja intentionalistisiin. Semanttiset teoriat perustuvat viittauksen (referenssin) ja totuuden käsitteisiin. Niiden mukaan fiktiot ovat epätosia narratiiveja: fiktiossa esiintyvillä erisnimillä ei useimmiten ole referenttiä reaalimaailmassa, eivätkä esimerkiksi romaanin kuvaukset ole tosia reaalimaailmassa. Kirjallisuuden filosofiassa esimerkiksi Bertrand Russellin on yleisesti ajateltu An Inquiry into Meaning and Truth -teoksessaan (1940) esittäneen, että myös kaunokirjallinen fiktio koostuisi epätosista väitelauseista – totesihan Russell, että Hamletia koskevat väitelauseet ovat epätosia, koska Hamletia ei ole olemassa. Kirjallisuudentutkija Dorrit Cohnin (1999/2006) on puolestaan esittänyt ainoastaan fiktiolle ominaisia semanttisia tunnusmerkkejä, kuten kolmannen persoonan kertomusten kertojien mahdollisuus kuvata vierasta tietoisuutta, esimerkiksi jonkin henkilöhahmon ajatuksia ja tunteita.
Kuten aiemmin esitetyssä kaunokirjallisuuden semanttisessa määritelmässä, myöskään fiktion määritelmässä semanttisia ominaisuuksia ei ole kuitenkaan pidetty välttämättöminä eikä riittävinä ehtoina. Fiktion semanttisen määritelmän vastustajat ovat huomauttaneet, että ensinnäkin on olemassa fiktioita, joiden erisnimet viittaavat reaalimaailmaan ja joiden kuvaukset pätevät reaalimaailmaan, esimerkiksi todelliseen Lontooseen, ja toiseksi, että myös ei-fiktiivinen esitys, kuten historiankirjoitus, voi sisältää epätosia viittauksia.
Monet ovatkin olleet sitä mieltä, että fiktion määrittelyssä ei tule viitata teoksen ominaisuuksiin, vaan kirjailijan puhetapaan. David Humen teoksessaan A Treatise of Human Nature (1739–1740) esittämän tunnetun ironisen toteamuksen mukaan runoilijat ovatkin ”ammatiltaan valehtelijoita” (”liars by profession”). Sen sijaan Sir Philip Sidneyn vuonna 1595 muotoileman näkemyksen mukaan runoilijat eivät kuitenkaan väitä mitään eivätkä sen vuoksi valehtele: valehteleminenhan on jonkin epätoden väittämistä todeksi (Sidney 1995). Koska kirjailijat eivät väitä, he eivät liioin tarkoita lausumiaan tulkittavan väitteiksi; tällaista näkemystä edustaa englantilainen runoilija Samuel Taylor Coleridge Biographia Literaria -teoksessaan (1817), jossa hän toteaa kaunokirjallisuuden lukemisessa olevan kyse ”epäilystä pidättäytymisestä” (”willing suspension of disbelief”) eli siitä, että lukija luopuu hetkeksi kertomuksen todenperäisyyttä punnitsevasta asenteesta.
Kirjallisuusfilosofiassa vallitsevien intentionalististen määritelmien mukaan teoksen fiktiivisyys määrittyy kirjoittajan käyttämän fiktionaalisen puhetavan perusteella. Filosofiassa näkemystä ovat hahmotelleet muun muassa P. F. Strawson (1950), jonka mukaan kirjailijan käyttämä puhetapa on yksi ”näennäisistä puhetavoista” (spurious uses of language), sekä H. L. A. Hart (1950), joka puhuu tarinankertojan loogisesta puhetavasta, joka ei täytä tavallisen ”kielenkäytön konventionaalista vaatimusta, vaan tämä [tarinankertoja] puhuu ikään kuin se täyttäisi”. Tämänhetkisessä keskustelussa fiktionaalisen puhetavan teoriat jaetaan yleensä kahteen osaan: niihin, joissa kirjailijan puhetapaa pidetään aitojen puheaktien jäljittelynä, sekä niihin, joissa kirjailijan puhetapaa pidetään omana puhetapanaan. J. L. Austinin (1975/1962) puhetekojen (engl. speech act) teorian kirjallisuusfilosofiset sovellukset, joista tunnetuimman on esittänyt Searle (1975), pitävät fiktion laatimista todellisten puheaktien jäljittelynä: hän-muotoista kertomusta laatiessaan kirjailija imitoi tai teeskentelee tekevänsä niin kutsuttuja illokutionaarisia tekoja, kuten väittämiä; minä-muotoisessa kerronnassa kirjailija imitoi kertojaa, joka tekee puhetekoja. H. P. Gricen kielifilosofiasta kehitettyjen teorioiden mukaan fiktionaaliset puheteot ovat taasen ”aitoja”, kirjailijan esitttämien propositioiden kuvitteluun kutsuvia kommunikaatioakteja. Gricelaisten teorioiden mukaan fiktionaalisia lausumia tuottava kirjailija pyrkii siihen, että lukija ei usko lausumissa esitettyjä propositioita vaan kuvittelee ne sen seurauksena, että tämä tunnistaa kirjailijan kommunikaatioaktissaan ilmentämän fiktionaalisen intention. Useimmiten fiktionaalisen intention ilmentämisen ajatellaan tapahtuvan tietyillä syntaktisilla ja tyyliin liittyvillä konventioilla.
Tavallisesti kaunokirjallisuuden laatimisessa käytetyn fiktionaalisen puhetavan ajatellaan tuottavan kertojan, fiktiivisen henkilöhahmon, joka esittää tarinan. Kirjailijan (Melville) ajatellaan luovan kertojan (Ishmael), joka kertoo tarinan fiktion maailmassa, jossa tämä on ”todella olemassa”. Fiktion laatimisen teoriaan ja kertojan ontologiseen statukseen liittyy läheisesti kysymys fiktiivisten olioiden luonteesta: millaisia entiteettejä kaunokirjallisten teosten henkilöhahmot kuten Ishmael ovat ja miten ne ovat olemassa? Henkilöhahmojen luonnetta on kirjallisuuden filosofiassa selvitetty muiden muassa Alexius Meinongin, Russellin ja Saul Kripken teorioiden avulla.
Kysymys henkilöhahmojen luonteesta on mielenkiintoinen myös tietoteoreettisesti, ja sitä käsitellään niin kutsutussa fiktion totuus -keskustelussa, jossa pyritään selvittämään sepitelmän totuuden kriteerit, esimerkiksi fiktiivisten henkilöiden ja maailmojen ominaisuuksien määrittelemisen perusteet. David Lewisin (2004/1975) tunnetun määritelmän mukaan fiktiossa on totta se, minkä teoksen kertoja esittää totena. On tietysti selvää, ettei kertoja voi kuvata kaikkia fiktiivisen maailman ominaisuuksia, vaan valtaosa niistä jää lukijan täydennettäviksi. Tähän liittyen kirjallisuudentutkija Marie-Laure Ryan (1991) on esittänyt tunnetun ajatuksen ”minimaalisen poikkeaman periaatteesta” (principle of minimal departure), jonka mukaan fiktion maailma on lähtökohtaisesti todellisen maailman kaltainen, ellei kirjailija toisin esitä. Ryanin mukaan lukija lähtökohtaisesti olettaa reaalimaailman lainalaisuudet teoksen maailmaan: Moby Dickin maailmassa oletetaan esimerkiksi pätevän reaalimaailman fysiikan lait. Myöskään Lewisin mielestä fiktion totuutta ei voida määritellä ainoastaan teoksen eksplisiittisen sisällön perusteella, vaan lukija täydentää kertojan esittämän tarinan, vihjaukset ja rivien välit reaalimaailmassa muodostuneiden uskomustensa perusteella.
Lewisin realistista fiktion totuuden määritelmää on kritisoitu siitä, että se edellyttää kertojan luotettavuutta: määritelmä ei sovellu teoksiin, joissa kertojan ymmärrys on vaillinainen, hänellä on virheellistä informaatiota tapahtumien kulusta tai hän kuvaa tapahtumia tahallisesti väärin. Toiseksi on huomautettu, että kaunokirjallisuudessa olioita kuten henkilöhahmoja ei tuoteta yksinomaan propositionaalisesti, vaan yhtä tärkeää on kuvauksen tyyli ja sävy. Usein fiktion implisiittisiä totuuksia käsitteleville tulkinnallisille väitteille, esimerkiksi Hamletin toiminnan motiiveja selittäville tulkinnoille, on kuitenkin vaikea löytää teoksesta tukea, ja uskomukset perustuvat johonkin teoriaan tai tulkintatapaan.
Kirjallisen taideteoksen ontologia
Yksi varsinkin analyyttisen kirjallisuuden filosofian keskeisimmistä alueista käsittelee kirjallisen taideteoksen luonnetta. Mikä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on ontologiselta statukseltaan? Miten se on olemassa? Kirjallisuusfilosofian ontologisissa teorioissa kirjallisia taideteoksia pidetään useimmiten abstrakteina entiteetteinä, joilla voi olla useita esiintymiä. Amie L. Thomassonin (1999) mukaan kaunokirjalliset teokset ovat tarkasti ottaen abstrakteja artefakteja, koska ne eroavat lukujen kaltaisista abstrakteista entiteeteistä siinä, että niitä voidaan luoda ja tuhota. Tutkijoiden mielipiteet kirjallisen taideteosten perimmäisestä olemuksesta puolestaan vaihtelevat suuresti: kaunokirjalliset teokset on samastettu muun muassa merkkisarjan määrittelemään luokkaan (Goodman), tyyppiin (Wollheim), platoniseen lajiin (Wolterstorff, Levinson), sekä mentaaliseen objektiin (Croce, Collingwood) ja intentionaaliseen objektiin (Ingarden).
Realististen näkemysten mukaan kaunokirjalliset teokset ovat lajeja. Esimerkiksi Nicholas Wolterstorffin realismissa kaunokirjallinen teos on universaali, ajan ja paikan tuolla puolen eksistoiva platoninen entiteetti. Wolterstorff jakaa taideteokset niiden luonteen perusteella tapahtuma- sekä esineteoksiksi. Tapahtumateoksiin kuuluvat esimerkiksi konsertot ja sinfoniat, esineteoksiin puolestaan maalaukset ja veistokset; sinfonioiden esitykset ovat tapahtumia, kun taas maalausten kopiot ja veistosten pienoismallit ovat objekteja. Kirjalliset taideteokset ovat Wolterstorffin mukaan sekä tapahtumateoksia että esineteoksia ja voivat näin ollen esiintyä sekä tapahtumina että objekteina, lausuttuina tai painettuina. (Wolterstorff 1970, 1975, 1980.)
Realististen teorioiden mukaan taideteokset ovat siis olemassa lajeina taiteilijan toiminnasta riippumatta: taiteilija ikään kuin ”valitsee” lajin työskentelyllään ja tuo sen havaintomaailmaan esityksellään tai laatimallaan objektilla. Realistisia taideteorioita on kritisoitu muun muassa kysymällä, onko mielekästä sanoa, että teos on yhä olemassa, vaikka sen kaikki kirjalliset kopiot olisivat tuhoutuneet eikä kukaan osaisi teosta ulkoa. Realismin kriitikot ovat huomauttaneet, että ihmiset ovat taidemaailmassa tekemisissä nimenomaan havaittavien taideteosten kanssa. Toiseksi on pohdittu, onko erityisesti kirjallisia taideteoksia mielekästä ajatella lajeina, koska kirjallisten taideteosten käyttämä ilmaisumuoto, kieli, on sosiokulttuurinen ja jatkuvasti muuttuva ilmiö.
Tunnettu nominalisti Nelson Goodman puolestaan identifioi kirjallisen teoksen kirjailijan laatiman merkkijonon kanssa. Goodmanin näkemyksen mukaan kaunokirjallinen teos on merkkijono, kirjainten, tyhjien välien ja välimerkkien muodostama, kieleen sidoksissa oleva ’karakteeri’, jonka kopiot eli karakteerin ’instanssit’ voivat olla lausuttuja tai kirjallisia kopioita, jotka vastaavat merkki merkiltä kirjailijan määrittelemää karakteeria. Goodmanin mukaan kirjallinen taideteos syntyy, kun kirjailija määrittää karakteerin tuottamalla sen ensimmäisen inskription, kuten lausumalla tai kirjoittamalla runon. (Goodman 1988; & Elgin 1986.)
Nominalismin suurimpana ongelmana on pidetty sitä, että yhdelläkin merkillä poikkeava teksti ei ole teoksen instanssi, ja teorian on ajateltu soveltuvan heikosti taidemaailmaan, jossa esiintyy painovirheitä ja eri painoksia. Nominalismin kriitikot ovat myös kysyneet, kuinka voidaan identifioida Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan tai Joycen Ulysseksen kaltaiset teokset, joista on olemassa useita erilaisia käsikirjoitusversioita. Lisäksi nominalismin ongelmana on pidetty sitä, ettei kaunokirjallisen teoksen käännös voi sen mukaan millään tavoin säilyttää alkuteoksen identiteettiä.
Argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin novellia ”Pierre Menard, Don Quijoten kirjoittaja” (1941) on käytetty kirjallisuusfilosofiassa usein havainnollistamaan kysymystä teosten ja tekstien suhteesta. Borgesin novellissa 1900-luvun alkupuolella kirjoittanut ranskalainen symbolistirunoilija Pierre Menard pyrkii laatimaan Cervantesin Don Quijotea sana sanalta vastaavan teoksen, kopioimatta kuitenkaan Cervantesin teosta. Menard onnistuukin laatimaan tekstejä, jotka vastaavat Cervantesin Don Quijoten ensimmäisen osan lukuja 9 ja 38, sekä katkelman luvusta 22. Novellin kertoja on ällistynyt siitä, kuinka monimerkityksinen Menardin Don Quijote on Cervantesin teokseen verrattuna. Hän lainaa muun muassa tulkintaa, jonka mukaan Menardin Don Quijotessa on nähtävissä Nietzschen vaikutus, jota 1600-luvulla kirjoittaneen Cervantesin teoksessa ei tietenkään voi olla (ks. Borges 2000/1969). Borgesin humoristinen novelli on tuottanut harmaita hiuksia monelle kirjallisuusfilosofille. Tuottiko Menard uuden teoksen vai kopion Cervantesin teoksesta? Tekstualistien kuten Goodmanin mukaan Menard ei laatinut uutta teosta, siinä missä teoksen kulttuurihistoriallista ympäristöä korostavien ”kontekstualistien” mukaan Menard laati uuden itsenäisen teoksen.
Kirjallisen taideteoksen ontologiaan liittyy toinenkin kysymys tekstin ja teoksen suhteesta, eli siitä, onko teoksen kieli olennainen ominaisuus teoksen identiteetin kannalta. Ovatko Charles Baudelairen Les fleurs du mal (1857) ja Yrjö Kaijärven käännös Pahan kukkia (1962) sama vai eri teos? Voidaanko kaunokirjallista teosta missään tapauksessa kääntää, ja jos voidaan, mitä käännökseltä edellytetään, jotta sitä voitaisiin pitää samana teoksena kuin alkuteosta? Osittaista tekstualismia edustava Jorge J. E. Gracia (2001) ehdottaa, että esimerkiksi useat filosofiset teokset olisivat tavallisesti käännettävissä, kun taas kaunokirjalliset teokset olisivat sidoksissa kieleen: Gracian mukaan kaunokirjallisuudessa esimerkiksi sanajärjestys ja tempo ovat olennaisia teoksen identiteetin kannalta. Tekstualismia hedelmällisempinä pidetyissä teorioissa on tapana esimerkiksi erottaa teoksen aksidentaaliset ja essentiaaliset tai tekstuaaliset ja esteettiset ominaisuudet ja pitää taideteosta – teoksen esteettisten ominaisuuksien kokonaisuutta – entiteettinä, joka on useimmiten siirrettävissä kieleltä toiselle. Esimerkiksi Currie (1991) toteaa, ettei kirjallista taideteosta ylipäänsä voida samastaa tekstin kanssa, koska tekstin ja teoksen tulkinta ovat hänen mukaansa kaksi eri asiaa. Currien katsannossa teoksen tulkinta eksplikoi juonen ja henkilöhahmojen luonteen, analysoi sen kerronnallisen rakenteen, tyylin ja lajin. Juoni, henkilöhahmot, kerronnallinen rakenne, ja niin edelleen, eivät kuitenkaan ole tekstin vaan teoksen ominaisuuksia, Currie huomauttaa. Sen sijaan teksti on merkkijono, jonka tulkitseminen on Currien mukaan merkityksen antamista sanoille ja lauseille kielen konventioiden mukaisesti.
Kirjallista taideteosta on silti vaikea identifioida viittaamatta teoksen tulkintaan, ja monet teoreetikot pitävätkin vasta tulkittua taideteosta olemassa olevana. Muun muassa Edmund Husserlin oppilaan Roman Ingardenin fenomenologisessa taideteoriassa kirjallinen taideteos on intentionaalinen objekti, jonka kirjailija ”luo” ja joka on olemassa niin kutsuttuna mentaalisena aktina. Ingardenin mukaan kirjallisessa taideteoksessa on neljä eri tasoa: foneettinen eli äänteellinen taso, merkitysyksikköjen taso (sanojen ja lauseiden merkitys), representaatioiden taso (näkökulma teoksen tapahtumiin) ja esiteltyjen objektien, kuten henkilöjen ja tapahtumien, taso (Ingarden 1973/1968, 1986/1985). Fenomenologisten teorioiden ja muiden teoksen ja tulkinnan samastavien tai tulkinnan merkitystä korostavien teorioiden etuna on pidetty sitä, että ne tekevät teoksen kääntämisen mahdolliseksi: vaikka Seitsemän veljeksen ja The Seven Brothersin tekstit eroavat toisistaan, ne voivat mentaalisina akteina olla samanlaisia.
Mentaalisia teorioita vastustavat teoreetikot ovat muistuttaneet, että eri ihmiset tuottavat samasta teoksesta erilaisia tulkintoja. Kuten todettu, fiktiot sisältävät paljon vihjauksia ja rivienvälistä informaatioita, ja lukijalla on merkittävä osa fiktiivisen maailman projisoimisessa. Lukijan roolia teoksen merkityksen rakentumisessa ovat korostaneet muun muassa reseptioestetiikan teoreetikot. Reseptioestetiikan uranuurtajan Wolfgang Iserin mukaan kirjallisen taideteoksen lukija täyttää teoksen vastaanotossa kirjailijan tekstiin jättämät aukot. Toisen reseptioesteetikon, Hans Robert Jaussin mukaan kirjallisen taideteoksen rakentumista ohjaa lukijan odotushorisontti, joka muodostuu lajityypin tunnetuista normeista tai sisäisestä poetiikasta, implisiittisistä kirjallisuudenhistoriallisista suhteista sekä lukijan käsityksestä fiktion ja todellisuuden eroista. Angloamerikkalaisessa perinteessä lukijan osuutta ovat korostaneet niin kutsutut konstruktivistit, joiden mukaan kirjallinen taideteos ei ole staattinen entiteetti vaan olio, joka syntyy vasta tulkinnassa, kun yksilöllisesti vihjauksia ja muita implisiittisiä merkityksiä eksplikoiva lukija projisoi sen mielessään.
Kirjallisen taideteoksen tulkinta
Kirjallisen taideteoksen tulkinnassa keskustelluimmaksi aiheeksi on noussut teoksen merkityksen määrittämisen kriteerit. Intentionalistien mukaan teoksen tekijän tarkoitukset määrittelevät teoksen merkityksen tai ainakin vaikuttavat siihen, kun taas konventionalistien tai anti-intentionalistien mielestä kirjalliset taideteokset ovat tekijästä riippumattomia olioita, joita on tulkittava kielen konventioiden ja puhujayhteisön yleisten uskomusten perusteella.
Paljon suosiota saaneen, tekijän tarkoitukset sivuuttavan anti-intentionalismin manifestina pidetään uuskriitikkojen William K. Wimsattin ja Beardsleyn vuonna 1946 julkaisemaa artikkelia ”Intentioharha” (”The Intentional Fallacy”), jossa kirjoittajat esittävät, että kirjailijan aikomukset eivät ole saatavilla olevia eivätkä tarpeellisia teoksen tulkitsemisessa ja arvottamisessa. Heidän mukaansa tekijän tarkoituksiin viittaaminen on yksinkertaisesti teoksen ja sen alkuperän sekoittamista. Wimsattin ja Beardsleyn sekä heitä seuranneiden anti-intentionalistien mukaan kirjalliset taideteokset ovat semanttisesti autonomisia entiteettejä ja tekijöiden teoksistaan esittämät julkilausumat vain tulkintoja muiden tulkintojen joukossa. Anti-intentionalistien mukaan tekijän intentiot – eli uskomukset ja asenteet – ovat mentaalisia olioita, eikä tekijän mieleen ole pääsyä. Toiseksi anti-intentionalistit huomauttavat, että lukijat voivat ”ymmärtää” teoksen tuntematta sen tekijää. Näin ollen anti-intentionalistit päättelevät, että kielen konventiot sekä puhujayhteisön uskomukset ja kielenkäyttötavat yksin määrittelevät kaunokirjallisten teosten merkityksen. Anti-intentionalismiin liittyvät läheisesti ”arvon maksimoivat teoriat”, joiden mukaan kirjallisen taideteoksen osuvin tulkinta on se, joka tuottaa eniten esteettistä mielihyvää. Arvon maksimoivia teorioita on kritisoitu niin kutsutusta esteettisestä hedonismista, joka korottaa tulkinnan ylimmäksi mittapuuksi lukijan subjektiivisen esteettisen nautinnon ja vähättelee teoksen kommunikatiivista tehtävää.
Yhtenä kielen konventioita painottavan anti-intentionalismin ongelmana on pidetty sitä, että ilmaisujen merkityksen määrittelevää puhujayhteisöä on erittäin vaikea määritellä. Anti-intentionalismin vastustajat ovat huomauttaneet, että kielelliset konventiot vaihtelevat eri puhujayhteisöissä, eikä anti-intentionalismi tarjoa varsinaista mittapuuta merkityksen antamiselle. Lisäksi tulkinnan filosofiassa on usein huomautettu, että tekijän sivuuttava tulkinta ei pysty selittämään esimerkiksi ironiaa ja alluusioita tai ylipäänsä teoksen muita kuin esteettisiä funktioita. Anti-intentionalistit ovat vastanneet kritiikkiin esittämällä erilaisia teorioita siitä, kuinka teokset “ilmentävät” uskomuksia ja kuinka esimerkiksi ironia voidaan palauttaa teoksen kielellisiin ominaisuuksiin.
Intentionalistien mukaan kaunokirjallinen teos on lausuma siinä kontekstissa, johon sen merkitys on sidoksissa. Intentionalismista on lukuisia eri versiota, jotka eroavat toisistaan merkittävästi. Esimerkiksi niin kutsuttujen hypoteettisten intentionalistien mielestä tulkitsijoiden tulee esittää ainoastaan olettamuksia joko todellisen tekijän tai tekstistä muodostetun ”postuloidun tekijän”, eli kuvitteellisen tekijähahmon, tarkoituksista. Hypoteettiset intentionalistit pyrkivät muodostamaan teoksesta todennäköisen ja uskottavan tulkinnan. Heille teoksen merkitys, ”kaunokirjallinen lausuman merkitys”, on paras hypoteesi siitä, mitä ”ihanneyleisöön” kuuluva eli tarpeellisilla tiedoilla varustettu, sympaattinen lukija olettaisi tekijän todennäköisimmin tarkoittavan teoksellaan. Tämän niin kutsutun tietoteoreettisen säännön lisäksi hypoteettiset intentionalistit esittävät tulkinnalle esteettisen vaatimuksen, jonka mukaan kahdesta yhtä todennäköisestä tulkinnasta tulee valita taiteellisesti arvokkaampi.
Hypoteettista intentionalismia on kritisoitu siitä, että vaikka strategia perustuukin todelliseen intentionalismiin, hypoteettiset intentionalistit pitäytyvät olettamuksissa sellaisissakin tapauksissa, joissa todellisen tekijän semanttisista tarkoituksista on vahvaa näyttöä. Hypoteettista intentionalismia on kritisoitu myös sen vuoksi, ettei kirjailijalla ole sen mukaan mahdollisuutta pitää teoksestaan esitettyä tulkintaa virheellisenä. Usein hypoteettisen intentionalismin onkin väitetty selkeiden kriteerien puuttuessa johtavan samanarvoisten hypoteesien moneuteen; ”ihanneyleisön” määrittelemistä on pidetty yhtä vaikeana tai mahdottomana kuin anti-intentionalistien puhujayhteisön määrittelemistä.
Niin kutsuttujen ”todellisten intentionalistien” (”actual intentionalism”) mukaan myös tekijän todelliset semanttiset intentiot ovat tärkeitä. Todellisten intentionalistien mukaan kirjallisuus on historiallista ja inhimillistä toimintaa, jota voidaan verrata karkeasti keskusteluihin ja jonka tulkinnassa on pyrittävä selvittämään historiallisen kirjoittajan aitoja tarkoitusperiä. Lisäksi todellinen intentionalismi eroaa hypoteettisesta intentionalismista siinä, että todelliset intentionalistit käyttävät tulkinnassa hyväkseen kaikkea tekijään liittyvää elämäkerrallista materiaalia, kun taas hypoteettiset intentionalistit erottelevat irrelevanttina pitämänsä ”yksityisen” todistusaineiston, kuten kirjailijan päiväkirjamerkinnät, ja tulkinnan tukena käyttämänsä ”julkisen” todistusaineiston, kuten kirjailijan julkaistut haastattelut.
”Absoluuttisessa todellisessa intentionalismissa” kirjallisen teoksen eli lausuman merkitys ja kirjailijan tarkoittama eli lausujan merkitys ovat identtiset. Esimerkiksi Hirschin mukaan teoksen merkitys (meaning) on yhtä kuin kirjailijan tarkoitus, kun taas lukijan antama, subjektiivinen merkitys (significance) on teoksen merkitys suhteessa lukijan intresseihin, aikalaistapahtumiin ja niin edelleen.
Absoluuttista todellista intentionalismia on kritisoitu sitä, että tekijän intentiot eivät ole aina, tai koskaan, saatavilla. Toiseksi absoluuttisen intentionalismin on ajateltu johtavan tilanteeseen, jossa millä tahansa ilmauksella voidaan tarkoittaa mitä tahansa. Absoluuttinen todellinen intentionalismi ajautuu vaikeuksiin esimerkiksi Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän merkitystä selvitettäessä, sillä Beckett on antanut teoksensa merkityksestä useita, keskenään ristiriitaisia lausuntoja.
”Maltillisten todellisten intentionalistien” mukaan tekijän tarkoitukset ovat saatavilla, eikä tekijä voi tarkoittaa teoksellaan mitä hyvänsä. Maltillisten todellisten intentionalistien mukaan tekijän aikomukset eivät ole mentaalisia tapahtumia, vaan ne ilmenevät hänen teoksessaan. Muun muassa Noël Carrollin (1992, 2001) mukaan lausuman merkitys on avain hypoteeseihin tekijän todellisista tarkoituksista. Maltilliset intentionalistit pitävät teoksen merkitystä osittain konventionaalisena: heidän mukaansa vain sellaiset kirjailijan teoksestaan esittämät julkilausumat ovat kiinnostavia, jotka sopivat yhteen teoksen tekstuaalisen merkityksen kanssa. Maltillisten intentionalistien mukaan oikea tulkinta muodostetaan tekijän tarkoituksesta ja teoksen tekstuaalisesta merkityksestä. Tekijän tarkoituksia koskevaksi informaatioksi lasketaan muun muassa teoksen taidehistoriallinen konteksti, aikalaislukijoiden yleiset uskomukset, tekijän julkinen elämäkerta sekä hänen muu tuotantonsa.
Todellista intentionalismia on kritisoitu ensinnäkin siitä, ettei todellinen tekijä ole merkityksellinen esimerkiksi teoksessa esitettyjä uskomuksia selvitettäessä, sillä tällaiset uskomukset eivät ole todellisen tekijän vaan niin kutsutun ”sisäistekijän” uskomuksia. Sisäistekijällä tarkoitetaan Wayne C. Boothin (1961/1983) tunnetuksi tekemää, tekstistä rakentuvaa fiktiivistä tekijähahmoa. Sisäistekijän roolia korostavat teoreetikot väittävät, että kirjallisia teoksia laatiessaan kirjailijat ikään kuin löytävät ”toisen minänsä”. Toiseksi todellisen intentionalismin on väitetty ajautuvan ristiriitaan. Argumentin mukaan tulkitsijat voivat selvittää joko sen, mitä tekijä tarkoitti teoksellaan, tai sen, mitä teos tarkoittaa. ”Intentionalistin dilemma” on se, että jos teoksen merkitys voidaan selvittää viittaamatta tekijän todellisiin tarkoituksiin, tekijän tarkoitukset ovat tarpeettomia. Jos sen sijaan teoksen merkitys voidaan selvittää tuntematta tekijän tarkoituksia, vaikuttaa siltä, etteivät tulkitsijat voi tietää, onko tekijä onnistunut pyrkimyksissään.
Kaunokirjallisten teosten kielellis-esteettinen kaksoisluonne tekee niiden tulkinnasta monitahoista. Kaunokirjallisuuden tulkintaan liittyy merkittävä kysymys tulkinnan kohteesta ja tarkoituksesta: onko tulkinnan tarkoituksena selvittää teoksen merkitys ja sitä kautta ymmärtää teosta, vai onko tulkinnassa pyrittävä lähestymään teosta sen esteettisesti arvokkaiden piirteiden vuoksi? Esteettistä arvostamista puolustavien teoreetikkojen mukaan kokonaisilla teoksilla ei ole kielellistä ”merkitystä”. Heidän mukaansa puhe kirjallisen taideteoksen merkityksestä johtuu kielifilosofian väkivaltaisesta soveltamisesta kirjallisuuden tulkinnan filosofiaan. Esteettistä arvostamista korostavien teoreetikkojen mukaan kirjallisia taideteoksia ei voida verrata arkikeskustelun lausumiin, sillä kirjallisten taideteosten esteettisiä ominaisuuksia, kuten symboleita ja teemoja, ei esiinny arkikeskusteluissa.
Monien hypoteettisten intentionalistien ja ennen kaikkea todellisten intentionalistien mukaan kirjalliset taideteokset ovat puolestaan lausumia. ”Lausumateoreetikot” ovat korostaneet sitä, että kaunokirjalliset teokset ovat arkikeskusteluihin karkeasti vertautuvia lausumia, jotka on tulkittava todellisen tai hypoteettisen puhujan lausumina. Heidän mukaansa kaunokirjalliset teokset ovat kompleksisia lausumia, joiden esteettiset ominaisuudet palautuvat niiden semanttisiin ominaisuuksiin: jotta kaunokirjallista teosta voidaan arvostaa esteettisesti, sitä täytyy ensin ymmärtää verbaalisesti.
Yhdeksi ratkaisuksi ”oikean tulkinnan” debatissa on esitetty tulkintojen erittelemistä niiden päämäärien mukaan. Viime vuosina kirjallisuusfilosofiassa on yhä enemmän esiintynyt pyrkimyksiä yhdistää ensi silmäyksellä ristiriitaisilta vaikuttavat tulkintastrategiat kriittinen pluralismi, jonka mukaan taideteoksella voi olla useita yhtä hyväksyttäviä tulkintoja, sekä kriittinen monismi, jonka mukaan taideteoksella voi olla vain yksi oikea tulkinta. Esimerkiksi todellinen intentionalismi ja tulkinnanvapauden sallivat strategiat on pyritty sulauttamaan osoittamalla, että eri tulkinnat kohdistuvat eri objekteihin, tarkastelevat samaa objektia eri näkökulmista taikka tähtäävät eri päämääriin. On ehdotettu, että intentionalistisia tulkintoja voitaisiin pitää tosina tai epätosina, kun taas muita tulkintoja punnittaisiin esimerkiksi niiden uskottavuuden, todennäköisyyden tai esteettisen arvon perusteella.
Kysymys kaunokirjallisuuden tiedollisesta arvosta eli siitä, voiko kirjallisuus tarjota lukijoille aitoa tietoa esimerkiksi maailmasta, elämästä ja ihmisluonnosta, on riitauttanut filosofeja kolmatta tuhatta vuotta. Tietoteoreettisesti on mielenkiintoista, että ihmiset kertovat saavansa tietoa ja oppivansa taitoja teoksista, jotka kuvaavat pääosin asioita, joita ei ole todella olemassa tai joiden sanotaan teoksissa olevan toisin kuin todellisuudessa. Kuinka voi olla mahdollista, että sepitteellisistä henkilöistä, tapahtumisista ja paikoista kertova teos lisää lukijan tietoa todellisesta maailmasta?
Nykykeskustelussa kaunokirjallisuuden tiedollista arvoa koskevat näkemykset voidaan karkeasti ottaen jakaa kognitivistisiin ja antikognitivistisiin. Kognitivistien mukaan kirjallisuudella on merkittävää tiedollista arvoa, kun taas antikognitivistien mukaan kirjallisuuden tarjoama ”tieto” on parhaimmillaankin vain arkipäiväisiä näkemyksiä, jotka lukijat tietävät kaunokirjallisuutta lukemattakin. Propositionalististen kognitivistien mukaan kaunokirjalliset teoksissa voidaan tehdä väittämiä ja vihjauksia, tai ne voivat tarjota tietoa samalla tavalla kuin esimerkiksi filosofien ajatuskokeet. Propositionalistiset kognitivistit kannattavat tietokäsitystä, jonka mukaan kaunokirjallisen teoksen välittämä tieto voidaan esittää toisin sanoin kuin teoksessa.
Propositionaalisen kognitivismin ongelmana on pidetty sitä, ettei kirjailijan (ainakin pääosin) käyttämä fiktionaalinen kielenkäyttötapa salli väittämien esittämistä: fiktiossa esitetyt väittämät viittaavat, ainakin ensisijaisesti, fiktion maailmaan. Karkeasti ottaen propositionalistisilla kognitivisteilla on kaksi tapaa vastata: joko he esittävät kaunokirjallisen kielen väittävälle puhetavalle alisteisena ”vihjaavana” puhetapana, tai omanlaisena, väittävän puhetavan veroisena puhetapana. Edellisessä tapauksessa kognitivistien tehtävä on selittää, miten kuvittelu ja totuus sitoutuvat yhteen, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa heidän tulee eksplikoida kaunokirjallisuuden erityinen ”kaunokirjallinen” tai ”poeettinen” tiedon käsite.
Sen sijaan ei-propositionalististen kognitivistien mukaan kaunokirjallisuuden tarjoama tieto on pääosin käytännöllistä tietoa, taitotietoa tai tietoa siitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Ei-propositionalististen kognitivistien mukaan kaunokirjallisuus harjoittaa lukijan kuvittelukykyä ja kognitiivisia kykyjä, tarjoaa ”näennäistä kokemusta” taikka antaa mahdollisuuden elää kertomuksessa. Käytännöllistä tietoa korostavien kognitivistien mukaan fiktio tarjoaa lukijalle esimerkiksi mahdollisuuden kokea kuvitteellisesti tapahtumia, joita hän ei välttämättä muuten voisi kokea. Sen sijaan kaunokirjallisuuden moraalifilosofista arvoa korostavien kognitivistien mukaan kirjallisuudessa käsitellään filosofisesti mielenkiintoisia kysymyksiä, ja monet sanataideteokset ilmentävät tai havainnollistavat filosofisia ongelmia. Lisäksi monet kognitivistit väittävät, että teoksen tiedollisen ja esteettisen arvon välillä on yhteys: näiden niin kutsuttujen esteettisten kognitivistien mukaan kaunokirjallisuuden tiedollinen arvo lisää sen taiteellista arvoa.
Antikognitivistien mukaan kaunokirjallisuuden tiedollinen sisältö on vähäinen tai olematon. Heidän keskeisimmät argumenttinsa kohdistuvat kirjailijan puhetapaan, kaunokirjallisen tiedon luonteeseen sekä kaunokirjallisuuden tarkoitukseen. Kirjailijan käyttämään puhetapaan vetoavissa argumenteissa korostetaan sitä, että sepitteellisen kirjallisuuden tarkastelu tiedollisesta näkökulmasta on jo sinänsä mieletöntä: kaunokirjallisuudella ei voi olla aitoa tiedollista arvoa, koska kirjailijan käyttämällä fiktionaalisella puhetavalla ei voida tehdä aitoja väittämiä; kaikki kaunokirjallisuudessa esitetyt ”totuudet” jäävät antikognitivistien mukaan välttämättä arkipäiväisiksi toteamuksiksi, koska niitä ei voida fiktiossa perustella, mitä puolestaan pidetään tiedon edellytyksenä. Toiseksi antikognitivistit esittävät tietoteoreettisilla argumenteillaan, ettei kirjailijan kaunokirjallisessa teoksessaan esittämiä väittämiä voida erottaa teoksen sisäistekijän esittämistä taikka lukijan teoksen tulkinnassa tuottamista väittämistä. Kaunokirjallisen tiedon luonteeseen kohdistuvissa argumenteissa vedotaan puolestaan siihen, että kaikki kaunokirjalliset teokset eivät välitä ”tietoa” samalla tavalla ja että ei ole olemassa erillistä, yksinomaan kaunokirjallisuudelle kuuluvaa tietoa, kuten on olemassa esimerkiksi filosofista tietoa. Lisäksi antikognitivistit toteavat, että ”kaunokirjalliset totuudet” ovat entuudestaan lukijan tiedossa: jotta lukija voisi sanoa, että Orwellin Eläinten vallankumous kertoo siitä, kuinka totalitarismi tuhoaa yksilönvapauden, lukijalla tulisi olla totalitarismin ja yksilönvapauden käsitteet, joita Orwellin teoksessa ei suoraan mainita.
Viime aikoina kognitivistisia teorioita on kritisoitu argumenteilla, joissa vedotaan kaunokirjallisuuden ensisijaisena tehtävänä pidettyyn esteettisen nautinnon tuottamiseen. Näissä institutionaalisissa argumenteissa kaunokirjallisuuden tiedollista painoarvoa vähennetään esittämällä, ettei esimerkiksi moraalisen tiedon välittäminen ole kirjallisuuden tarkoitus. Lisäksi institutionaalisissa argumenteissa korostetaan sitä, että kirjallisuutta ei liioin ole tarkoitettu luettavaksi tiedollisesta näkökulmasta ja että kaunokirjallista teosta tiedonlähteenä tarkastelevissa tulkinnoissa sitä väheksytään taideteoksena. Kognitivistit vastaavat väitteeseen toteamalla, että kirjalliset taideteokset ovat kulttuurisia ja kielellisiä objekteja, joilla on lukuisia erilaisia sosiaalisia funktioita ja jotka käsittelevät tärkeitä eettisiä, yhteiskunnallisia ja filosofisia asioita. Kognitivistit väittävät myös, että teoksen lukeminen tiedollisesta näkökulmasta on käypä tulkintapa: historiallisen romaanin lukeminen tarkoituksena saada selville, millaista jollakin aikakaudella oli elää, on heidän mukaansa aito ”kaunokirjallinen peruste” teoksen lukemiseen. Lisäksi kognitivistit toteavat, että esteettisen nautinnon ja tiedon hankinnan ei tarvitse sulkea toisiaan pois.
Kirjallisuuden filosofia Suomessa
Suomessa kirjallisuusfilosofiaa on harrastettu ahkerasti 1980-luvulta saakka. Esimerkiksi Helsingin yliopiston estetiikan professori Arto Haapala väitteli Lontoon Birkbeck Collegessa monografiallaan What Is a Work of Literature?, joka julkaistiin vuonna 1989 Suomen Filosofisen Yhdistyksen Acta Philosophica Fennica -sarjassa. Lukuisten ennen kaikkea fiktion luonteeseen ja tulkintaan liittyviä kysymyksiä tarkastelevien artikkeliensa ohella Haapala on ollut mukana toimittamassa muun muassa artikkelikokoelmia Taide ja filosofia (1987), Kirjallisuuden filosofiaa (1989), Kirjallisuuden tulkinta ja ymmärtäminen (1991) sekä Interpretation and Its Boundaries (1999). Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian yliopistonlehtori Markus Lammenranta on puolestaan tutkinut muun muassa kirjallisen taideteoksen ontologiaa ja ennen kaikkea Nelson Goodmanin taideteoriaa. Niin ikään Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian yliopistonlehtori, akatemianprofessori Sara Heinämaa on kirjoittanut Simone de Beauvoirista ja laajemmin filosofien kirjallisista tyyleistä. Timo Kaitaro on tutkinut surrealismin filosofiaa artikkeleissaan sekä esimerkiksi monografiassaan Runous, raivo, rakkaus: johdatus surrealismiin (2001). Jyväskylän yliopiston filosofian professori Sami Pihlström taas on kirjoittanut muun muassa kirjallisesta kauhufiktiosta. Tuorein laaja kotimainen filosofinen katsaus aiheistoon on Suomen Filosofisen Yhdistyksen Acta Philosophica Fennica -sarjassa vuonna 2006 julkaistu, Floora Ruokosen ja Laura Wernerin toimittama antologia Visions of Value and Truth – Understanding Philosophy and Literature.
Myös monet muut suomalaiset filosofit ovat tehneet lyhyempiä tutkimusmatkoja kirjallisuusfilosofiaan. Muiden muassa Bostonin yliopiston professori Jaakko Hintikka on kirjoittanut filosofisesta ja mietekirjallisuudesta sekä Virginia Woolfista, Tampereen yliopiston emeritusprofessori Veikko Rantala on tutkinut ennen kaikkea kirjallisen taideteoksen ontologiaa; ja Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen on puolestaan kirjoittanut kaunokirjallisuudesta ja etiikasta sekä laatinut monografiat Markiisi de Saden filosofiasta sekä H. P. Lovecraftin kauhufiktiosta. Kirjallisuustieteessä filosofisia kysymyksiä ovat puolestaan käsitelleet muiden muassa Yrjö Sepänmaa, Liisa Saariluoma, H. K. Riikonen, Tuula Hökkä, Kuisma Korhonen, Päivi Mehtonen, Heikki Kujansivu, Teemu Ikonen ja Juho-Antti Tuhkanen.
Tässä kirjoituksessa suuripiirteisesti esiteltyjen lohkojen lisäksi kirjallisuuden filosofia käsittelee luonnollisesti lukuisia muita kysymyksiä. Yhtenä tärkeänä aihealueena voidaan mainita kirjallisuuden arvottamiseen liittyvä problematiikka. Toinen varsin suosittu aihe on kirjallisuuden tuottamien tunteiden luonnetta ja merkitystä käsittelevä tutkimus, jossa tarkastellaan, ovatko tällaiset tunteet todellisia tunteita, kvasitunteita tai esimerkiksi kuviteltuja tunteita.
Davies, David (2007). Aesthetics and Literature. Continuum, New York.
– Johdantoteokseksi tarkoitetussa kirjassa käsitellään laaja-alaisesti kirjallisuusfilosofian eri lohkoja ontologiasta tulkintaan.
Eldridge, Richard (toim.) (2009). The Oxford Handbook of Philosophy and Literature. Oxford University Press, Oxford.
– Laaja-alainen kirjallisuuden lajeja ja tyylisuuntia esittelevä antologia, jonka kirjoituksia yhdistää kysymys kirjallisuuden merkityksestä.
Gibson, John, Wolfgang Huemer, & Luca Pocci (toim.) (2007). A Sense of the World: Fiction, Narrative and Knowledge. Routledge, New York.
– Tunnettujen tekijöiden kirjoituskokoelma kaunokirjallisuuden ja todellisuuden limittymisestä.
Gracia, Jorge J. E., Carolyn Korsmeyer & Rudolphe Gasché (toim.) (2002). Literary Philosophers: Borges, Calvino, Eco. Routledge, New York.
– Yhtäältä teoreettinen, toisaalta yksittäisten kirjailijoiden tuotantoon pureutuva erinomainen artikkelikokoelma kaunokirjallisen filosofian mahdollisuudesta sekä filosofian ja kirjallisuuden mutkikkaasta suhteesta.
Haapala, Arto, Eija Haapala, Aarne Kinnunen & Markus Lammenranta (toim.) (1989). Kirjallisuuden filosofiaa. Valtion painatuskeskus, Helsinki.
– Iästään huolimatta varsin käyttökelpoinen alan peruskysymyksiä käsittelevä antologia. Paras suomenkielinen esitys aihepiiristä.
Hagberg, Garry L. & Jost, Walter (toim.) (2010). A Companion to the Philosophy of Literature. Wiley-Blackwell, Oxford.
– Monipuolinen kokoelma, jonka kirjoituksissa tarkastellaan kirjallisuuden filosofian peruskysymyksistä.
Hogan, Patrick Colm (2000). Philosophical Approaches to the Study of Literature. University Press of Florida, Gainesville.
– Lukuisten eri kirjallisuusfilosofisten traditioiden taustoja esittelevä teos.
John, Eileen & Lopes, Dominic McIver (2004). Philosophy of Literature: Contemporary and Classic Readings – An Anthology. Blackwell Publishing, Malden.
– Aiheistoon perehdyttävä teos, joka sisältää niin klassikko- kuin nykytekstejä.
Kieran, Matthew & Lopes, Dominic McIver (toim.) (2003). Imagination, Philosophy, and the Arts. Routledge, New York.
– Kokoelman kirjoituksissa käsitellään muun muassa ajatusta ”kaunokirjallisista ajatuskokeista”.
Kieran, Matthew (toim.) (2005). Contemporary Debates in Aesthetics and the Philosophy of Art. Blackwell Publishing, Malden.
– Perehdytys kirjallisuusfilosofian aikalaiskeskusteluun.
Kieran, Matthew & Lopes, Dominic McIver (toim.) (2006). Knowing Art – Essays in Aesthetics and Epistemology. Springer, Dordrecht.
– Estetiikan ja tieto-opin yhteyttä käsittelevä antologia.
Lamarque, Peter (2009). The Philosophy of Literature. Blackwell, Oxford.
– Kattava analyyttinen katsaus kirjallisuuden filosofian peruskysymyksiin ja historiaan.
Margolis, Joseph (toim.) (1987). Philosophy Looks at the Arts – Contemporary Readings in Aesthetics. Third Edition. Temple University Press, Philadelphia.
– Mainio klassikkotekstien kokoelma.
Rickman, H. P. (1996). Philosophy in Literature. Associated University Presses, Cranbury.
– Kirjallisuusfilosofian johdantoteos.
Rudrum, David (toim.) (2006). Literature and Philosophy: A Guide to Contemporary Debates. Palgrave-Macmillan, London.
– Kokoelman kirjoituksissa tarkastellaan kirjallisuuden ja filosofian yhteyksiä kattavasti ja monien eri traditioiden näkökulmasta.
Salminen, Antti & Jukka Mikkonen & Joose Järvenkylä (toim.) (2012). Kirjallisuus ja filosofia: rinnakkaisuuksia, risteyksiä, ristiriitoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
– Kirjallisuuden ja filosofian erilaisia yhteyksiä hahmotteleva kirjoituskokoelma.
Skilleås, Ole Martin (2001). Philosophy and Literature: An Introduction. Edinburgh University Press, Edinburgh.
– Kirjallisuusfilosofian johdantoteos.
Aristoteles (2000/1997). Runousoppi (Teokset 9: Retoriikka, Runousoppi). Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus, Helsinki.
Austin, J. L. (1975/1962). How to Do Things with Words. Second Edition. Toim. J. O. Urmson. Harvard University Press, Cambridge.
Beardsley, Monroe C. (1981/1958). Aesthetics – Problems in the Philosophy of Criticism. Second Edition. Hackett Publishing, Indianapolis.
Booth, Wayne C. (1983/1961). The Rhetoric of Fiction. Second Edition. Chicago University Press, Chicago.
Borges, Jorge Luis (2000/1941). "Pierre Menard, autor del Quijote". Teoksessa Borges, Ficciones. Alianza Editorial, Madrid, 41–55.
– suom. (1966). "Mies joka kirjoitti ’Quijoten’". Teoksessa Kolmas maailma: Uutta proosaa espanjankielisestä Amerikasta. Toim. & suom. Matti Rossi. Tammi, Helsinki.
Carroll, Noël (1992). "Art, Intentions, and Conversation". Teoksessa Gary Iseminger (toim.), Intention and Interpretation. Temple University Press, Philadelphia, 97–131.
Carroll, Noël (2001/2000). "Interpretation and Intention: The Debate between Hypothetical and Actual Intentionalism". Teoksessa Carroll, Beyond Aesthetics: Philosophical Essays. Cambridge University Press, Cambridge, 197–213.
Cohn, Dorrit 1999. The Distinction of Fiction. Johns Hopkins University Press, Baltimore.
– suom. (2006). Fiktion mieli. Suom. Paula Korhonen, Markku Lehtimäki, Kai Mikkonen, Sanna Palomäki. Gaudeamus, Helsinki.
Coleridge, Samuel Taylor (2004/1817). Biographia Literaria. J. M. Dent & Sons, London. Verkossa: www.gutenberg.org/dirs/etext04/bioli10.txt. Luettu 26.6.2007.
Currie, Gregory (1991). "Work and Text". Mind, New Series, Vol. 100, No. 3, 325–340.
Goodman, Nelson & Catherine Z. Elgin (1986) "Interpretation and Identity: Can the Work Survive the World?" Critical Inquiry, Vol. 12, No. 3, 564–575.
Goodman, Nelson (1988/1969). Languages of Art. Hackett Publishing, Indianapolis.
Gracia, Jorge J. E. (2001). "Borges’s ‘Pierre Menard’: Philosophy or Literature?" Journal of Aesthetics and Art Criticism, Vol. 59, No. 1, 45–57.
Hart, H. L. A. (1951). "A Logician’s Fairytale". The Philosophical Review, Vol. 60, No. 2, 198–212.
Hume, David (2000). A Treatise of Human Nature. Toimittaneet David Fate Norton & Mary J. Norton. Oxford University Press, Oxford.
Ingarden, Roman (1965). Das Literarische Kunstwerk. Niemeyer, Tübingen.
Ingarden, Roman (1968). Vom Erkennen des literarischen Kunstwerks. Niemeyer, Tübingen.
Ingarden, Roman (1973). The Cognition of the Literary Work of Art. (Vom Erkennen des literarischen Kunstwerks, 1968.) Northwestern University Press, Evanston.
Ingarden, Roman (1986/1931). The Literary Work of Art: An Investigation on the Borderlines of Ontology, Logic, and Theory of Literature. (Das Literarische Kunstwerk.) Northwestern University Press, Evanston.
Knight, Deborah (2002). "Intersections: Philosophy and Literature, or Why Ethical Criticism Prefers Realism". Teoksessa Jorge J. E. Gracia, Carolyn Korsmeyer & Rudolphe Gasché (toim.), Literary Philosophers: Borges, Calvino, Eco. Routledge, New York & London, 15–26.
Lamarque, Peter (1996). Fictional Points of View. Cornell University Press, Ithaca.
Lamarque, Peter & Olsen, Stein Haugom (1996/1994). Truth, Fiction and Literature: A Philosophical Perspective. Clarendon Press, Oxford.
Lamarque, Peter & Olsen, Stein Haugom (2004). "The Philosophy of Literature: Pleasure Restored". Teoksessa Peter Kivy (toim.), Blackwell Guide to Aesthetics. Blackwell, Malden, 195–221.
Lewis, David (2004/1975). "Truth in Fiction". Teoksessa John & Lopes (toim.): Philosophy of Literature, 119–127.
Olsen, Stein Haugom (1987). "Literature, Fiction, and Reality. A Problematic Relationship". Teoksessa The End of Literary Theory. Cambridge University Press, Cambridge, 156–175.
Platon (2007). Valtio. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, Helsinki.
Prado, C. G. (1984). Making Believe: Philosophical Reflections on Fiction. Greenwood Press, Westport.
Ruokonen, Floora & Werner, Laura (toim.) (2006). Visions of Value and Truth. Understanding Philosophy and Literature. Acta Philosophica Fennica Vol. 79. The Philosophical Society of Finland, Helsinki.
Russell, Bertrand (1962/1940). An Inquiry into Meaning and Truth. Allen and Unwin, London.
Ryan, Marie-Laure (1991). "Reconstructing the Textual Universe: The Principle of Minimal Departure". Teoksessa Possible Worlds, Artificial Intelligence, and Narrative Theory. Indiana University Press, Bloomington.
Searle, John R. (1975). "The Logical Status of Fictional Discourse". New Literary History, Vol. 6, No. 2, 319–332.
Sidney, Sir Philip (1995/1595). An Apologie for Poetrie. Verkossa: scholarsbank.uoregon.edu/dspace/bitstream/1794/816/1/defence.pdf. Luettu 15.3.2007.
Strawson, P. F. (1950). "On Referring". Mind, New Series, Vol. 59, No. 235, 320–344.
Thomasson, Amie L. (1999). Fiction and Metaphysics. Cambridge University Press, Cambridge.
Weitz, Morris (1956). "The Role of Theory in Aesthetics". Journal of Aesthetics and Art Criticism. Vol. 15, No. 1, 27–35.
William K. Wimsatt & Monroe C. Beardsley (1987/1946). "The Intentional Fallacy". Teoksessa Margolis, Joseph (toim.), Philosophy Looks at The Arts. Temple University Press, Philadelphia, 367–380.
– suom. (1971). "Intentioharha". Suom. Marjatta Hilppö Teoksessa Irma Rantavaara (toim.), Nykyestetiikan ongelmia – Antologia. Otava, Helsinki.
Wolterstorff, Nicholas (1970). On Universals – An Essay on Ontology. Chicago University Press, Chicago.
Wolterstorff, Nicholas (1975). "Toward an Ontology of Art Works". Noûs, Vol. 9, No. 2, 115–142.
Wolterstorff, Nicholas (1980). Works and Worlds of Art. Clarendon Press, Oxford.
Sydney Society of Literature and Aestheticsin julkaisema Literature and Aesthetics -lehti on tieteellinen aikakausjulkaisu, jossa käsitellään monipuolisesti taiteenfilosofisia kysymyksiä.
www.ssla.org.au/
Johns Hopkins University Pressin julkaisema Philosophy and Literature -lehti käsittelee laaja-alaisesti filosofian, kirjallisuuden ja kirjallisuusteorian rajankäyntiä.
www.press.jhu.edu/journals/philosophy_and_literature/
Vuodesta 1964 toiminut Estetika, jonka nimi muutettiin vuonna 2007 muotoon Estetika – The Central European Journal of Aesthetics, julkaisee englannin- ja saksankielisiä artikkeleita estetiikasta ja taiteenfilosofiasta.
aesthetics.ff.cuni.cz/history/
American Society for Aestheticsin julkaisema Journal of Aesthetics and Art Criticism -lehti on kirjallisuusfilosofisista foorumeista tunnetuimpia.
jaac.aesthetics-online.org/
Mannermaiseen filosofiaan keskittynyt The International Association for Philosophy and Literature järjestää muun muassa vuosittaisen taidefilosofisen konferenssin.
www.iapl.info/
Stanfordin yliopiston Philosophy and Literature -oppiaine
philit.stanford.edu/
Sussexin yliopiston Literature and Philosophy -keskus
www.sussex.ac.uk/clp/
Warwickin yliopiston Philosophy and Literature -keskus
www2.warwick.ac.uk/fac/soc/philosophy/research/phillit/
PhilWebin Philosophy of Literature -sivu
www.phillwebb.net/Topics/Arts/Literature/Literature.htm